|
|
|
Pekka Rautamaa:
Alli Heinämaa – toimelias Heinolan nainen
Alli Heinämaa – Kaija Ikävalkon maalaus 1975
Alli Heinämaan muistavat vanhimmat nykyheinolalaiset seminaarin harjoituskoulun opettajana. Paikkakunnan historiaa harrastavat tuntevat hänen ansioistaan etenkin Heinolan museon aikaansaamisen. Monen mieleen lienee jäänyt hänen kookas ja ryhdikäs olemuksensa.
Alli Heinämaata ei voi sanoa junan tuomaksi, sillä ensimmäinen juna tuli Heinolaan vasta runsaat kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Alli Heinämaa, aiemmin Hermanson, jo oli saapunut paikkakunnalle opiskelemaan.
Hän oli lähtöjään varsinaissuomalainen, syntynyt Salossa 1891. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi 1913 Heinolan seminaarista hospitanttina eli ylioppilastutkinnon vuoksi varsinaisia oppilaita lyhyemmän ajan opiskelleena. Opintopaikan valintaan vaikutti epäilemättä se, että Alli Heinämaan Siviä-sisar oli vuodesta 1908 toiminut seminaarin harjoituskoulun opettajana.
Alli Heinämaan ensimmäiset opettajantehtävät paikallistuivat Helsinkiin sekä synnyinseudulle Saloon ja Turkuun. Heinolalainen hänestä sukeutui loppuiäkseen 1919, jolloin hänet nimitettiin seminaarin harjoituskoulun alkeisluokkien opettajattareksi. Työ pedagogina ulottui vuoteen 1951, eli 38 opettajavuodestaan Alli Heinämaa toimi 32 vuotta Heinolassa. Työkauteen ulottui hyvinkin kaksi oppilassukupolvea.
Alli Heinämaan luokka vuonna 1949.
(Heinolan kaupunginmuseon kuva-arkisto)
Uusi, nuori opettaja osoittautui oitis paikkakunnalle saavuttuaan moniulotteiseksi toimintavoimaksi.
Häntä tarvittiin muidenkin koulujen opettajana ja harrastustoiminnassa Lotta-Svärd-järjestön sihteerinä ja pian puheenjohtajana. Heinola kehittyi hänelle tutuksi kotikaupungiksi tuota pikaa: hän tunsi lapsia sekä aikuisia, ja kymmenen vuotta opettajana toimittuaan hänet valittiin kaupunginvaltuustoon. Omasta ammatillisesta täydennyskoulutuksestaan hän huolehti mm. tekemällä opintomatkoja Eestiin, Ruotsiin, Saksaan ja Sveitsiin.
Alli Heinämaata työllisti myös Heinolan kylpylaitos. Aluksi hän toimi sen kamreerina ja 1928 - 31 toimitusjohtajana. Kauteen sisältyi tulipalon tuhoaman kylpylän uudisrakennuksen kohoaminen Maaherranpuistoon. Nykyisin ihmetyttää, miten tämä oli opettajanviran ohella mahdollista, mutta Alli Heinämaan kaltainen tarmonpesä pystyi huolehtimaan tuolloin toiminnaltaan kesäaikaan ajoittuvasta kylpylästä. Laitos tarjosi työtä ja toimeentuloa usealle kymmenelle heinolalaiselle.
Alli Heinämaan organisointikyky osoittautui Heinolassa erityisen tarpeelliseksi talvi- ja jatkosodan vuosina. Hän toimi sotien aikana Heinolan naisten vapaaehtoisen työpalvelun johtajana, kaupungin vapaan huollon puheenjohtajana ja siirtoväen huollon johtajana. Se merkitsi kaupungin kokoon nähden mittavia ja luovia käytännöllisen huoltotoiminnan järjestelyjä. Suurten ihmisjoukkojen muonituksella, vaatehuollolla sekä tilapäisillä majoitusjärjestelyillä oli usein äärimmäinen kiire, kun saapumistiedot tulivat viime hetkellä. Johtamiskyvyn ohelle Alli Heinämaalle oli kehittynyt myös tärkeää ihmis- ja paikallistuntemusta. Kenties juuri tämän toiminta-alansa ansioista hänelle osoitettiin kunniamerkki inhimillisestä auliudesta.
Sylvia-yhdistyksen johtokunta vuonna 1937.
(Heinolan kaupunginmuseon kuva-arkisto)
Oppilaiden lisäksi muutkin lapset tarvitsivat Alli Heinämaata. Hän toimi sosiaaliministeriön lastensiirtokomiteaan asiamiehenä ja järjesti konkreettisesti lasten siirtoa sodan jaloista Ruotsiin..
Kaiken tämän oheen Alli Heinämaan toimintaan mahtui 1940-luvulla jatkunut kaupunginvaltuuston jäsenyys ja jo sitä ennen alkanut luottamustyö kirkkovaltuustossa sekä kirkkoneuvostossa ynnä monissa kaupungin ja seurakunnan erityistehtävissä, esimerkiksi kaupungin irtaimistontarkastajana. Puuttuu vielä maininta järjestöistä: Kansanapu, Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Punainen Risti, Karjala-seura, eläinsuojeluyhdistys. On aihetta lisätä, että Alli Heinämaa oli kaikessa, mihin hän osallistui, toimelias eikä sivustakatsoja.
Nyky-Heinolassa näkyvin Alli Heinämaan työn jälki ajoittui kuitenkin hänen eläkevuosiinsa 1950-luvulta lähtien. Hänellä oli merkittävänä harrastuksena yhteisten muistojen keräily ja systemaattinen järjestäminen. Työ kohdistui toisaalta museokelpoisiin esineisiin, toisaalta Heinolan kaupungin asukkaita, heidän toimintaansa ja elinkeinojaan sekä rakennuksia esittäviin valokuviin. Näistä jälkimmäinen tuotti valmista tulosta ensin: kaupunginjohtaja Toivo Mikonsaaren kauden (1937 - 1964) loppuvaiheessa hänen työhuoneeseensa vesitorniin siirrettiin Alli Heinämaan kymmeniin suurikokoisiin albumeihin huolellisesti järjestämä valokuvakokoelma, ainakin tuolloin poikkeuksellisen edustava.
Myös museoesineiden kerääminen liitettiin Alli Heinämaahan. Hän hankki niitä itse, ja häneen osattiin ottaa yhteyttä, kun joku halusi luovuttaa jotakin mielestään museoon käypää. Pulmana oli varastointi. 1960-luvulla museoon tarkoitettuja esineitä oli ainakin kaupungin vanhassa sähkölaitoksessa ja Rullan Pirtissä, tekstiilejä Alli Heinämaan kotonakin. Mutta museo puuttui.
Heinolassa ei ollut Alli Heinämaan taustayhteisöksi järjestöä eikä hallintoelintä. Asiasta kiinnostuneita hänen lisäkseen toki oli. Pontta museohankkeeseen viritti kaupunginvaltuuston 1961 asettama uusi kotiseutulautakunta Alli Heinämaa jäsenenään. Se oli lautakuntien tapaan osin poliittispohjainen ja sen tehtäväksi tuli myös toimeenpanoasioita, esim. kaupungin itsenäisyyspäivä- ja uudenvuodenjuhlien järjestäminen. Kotiseutuyhdistystä ei ollut. Vireä Heinola-Seura aloitti vasta 1985.
Heinolan keskustassa oli 1960-luvulla muutamia tyylikkäitä vaikkakin vajaakuntoisia puurakennuksia, joita voi kuvitella tulevaksi museoksi. Alli Heinämaan mielessä ja kotiseutulautakunnan pyrkimysten kohteena oli ensisijaisesti Harjukatu 11:ssä sijainnut seminaarin lehtorin ja johtajan Johan Lindénin jälkipolven omistama empirekauden kaupunkitalo, alkuaan noin vuodelta 1820. Lautakunnan käynnistämä ja aikanaan mediahuomiota herättänyt hanke ei tuottanut tulosta, vaan toukokuussa 1965 rakennus purettiin. Laki kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten suojelusta oli vastikään tullut voimaan, mutta siihen liittyvää asetusta ei ollut vielä annettu eikä välttämättömiä lunastusvaroja osoitettu.
Suomen Museoliiton sihteeri Riitta Heinonen vieraili museohankkeen vuoksi 1962 Heinolassa kotiseutulautakunnan kutsumana. Ensisijaisen Lindénin talon vaihtoehdoksi ilmeni vanhan Seurahuoneen liitännäinen eli empiretyylinen Anneksi, nykyinen taidemuseo. Nykyään WPK-talona tunnettu rakennus oli Puistokouluna ja tuolloin sen näköinen, ettei sen restaurointi hevin tullut mieleen. Käyntinsä aikana Riitta Heinonen esitti ajatuksen, että museokompleksiksi siirrettäisiin Lindénin talo Anneksin yhteyteen puistoon ja että samaan kokonaisuuteen myöhemmin saataisiin aikaan näyttelyhuoneisto, museokahvila ja kesäteatteri, olihan siellä aiemmin ollut kioskeja ja soittolavakin.
Heinolan vanha pappila, jossa Alli Heinämaan unelma, Heinolan museo, avasi ovensa vuonna 1964.
(Vuodesta 1984 lähtien museo sijaitsee vuonna 1872 valmistuneessa
myöhäisempiretalossa, entisessä raatihuoneessa.)
Alli Heinämaan ajatuksiin konkretisoitui vaivattomammin toteuttava hanke: museoksi sisustettaisiin asumiskäytöttä 1963 jäänyt pappila vuodelta 1902 Siltakadun varrella kirkon naapurina. Aloite toteutui. Seurakunta vuokrasi pappilan kaupungille keväällä 1963. Huomattakoon, että nykyisin museona toimivassa raatihuoneessa oli tuolloin virastoja.
Hämäläis-Osakunnan kotiseuturetken oli sovittu kesäkuussa 1963 suuntautuvan Heinolaan. Retkeen osallistui myös tuolloin museoalalla ja etenkin vanhojen soittimien asiantuntijana tunnettu professori Erkki Ala-Könni. Osin hämäläisosakuntalaisten toimin mutta Alli Heinämaan ideoimana pappilan huoneet järjestettiin jo kertyneistä ja retkeläisten keräämistä esineistä interiööreiksi. Esillä olivat esimerkiksi kaupungin hallinto, seurakunnan toiminta, kylpylaitos, lääkäri Pentti Kivisen vastaanotto, käsityöläiset, seminaari ja koulu. Pappila oli oivallisella paikalla ja siihen liittyi pihamaa. Museon sijoittuminen rakennukseen käsitettiin kuitenkin tilapäiseksi, sillä arveltiin sen ennen pitkää joutuvan purettavaksi.
Alli Heinämaan unelma oli kuitenkin toteutunut. Yleisölle museo avattiin kynttilänpäivänä
2. helmikuuta 1964. Oli myös saatu palkatuksi osa-aikainen museotoimihenkilö Pirkko Hietala-Aas.
Kerätyt pitkälti toista tuhatta esinettä olivat saaneet tyyssijan, ja pääosa niistä sijoitettu näyttelyksi. Esineistö täydentyi pian, kun kauppias Erkki Luisto lahjoitti pappilan arkisto-osaan sijoitettavan rahakokoelmansa ja Kymin Oy deponoi joukon tyylihuonekaluja.
Alli Heinämaan aloitteikas, toimelias ja kotikaupungille sangen merkittävä elämä päättyi 1976. Jos hän näkisi Heinolaa monipuolisesti esittelevän, nykyisin loisteliaasti hoidetun esine- ja taidemuseon, hän osaisi hankkeen aloittajana ja vastuksia voittaneena olla iloinen, ainakin tyytyväinen.
Allin rinnalla on mainittava hänen sisarensa Siviä Heinämaa. Alli-sisaren työ kohdistui Heinolan hyödyksi, mutta Siviä Heinämaan aikaansaannoksen tunsivat vuosikymmenien ajan koko Suomen kansakoululaispolvet. Hänen menestynyt ideansa oli laatia maailmankirjallisuuteen kuuluvan Daniel Defoen Robinson Crusoen suomalaismukaelma "Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä". Siitä julkaistiin yli 30 painosta. Kirja oli juuri lukutaidon alkeet omaksuneiden alakoululaisten ensimmäinen kokonaisteos melkein kaikkialla Suomessa. Muidenkin koulukirjojen tekijää Siviä Heinämaata ei ole väärin sanoa kaikkien aikojen luetuimmaksi heinolalaiskirjailijaksi.
Kirjoittaja Pekka Rautamaa on Heinolan entisen seminaarin äidinkielen didaktiikan lehtori sekä myöhemmin Joensuun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen äidinkielen ja didaktiikan lehtori ja Heinola-valtuuskunnan jäsen.
|
|
