Esseisti Arvo Kippolan (1924 –1975) suuri ihailu kotikaupunkiaan kohtaan näkyy erikoisesti Antti Vuorisen 1959 toimittamassa Itä-Häme-kirjassa, jossa on Kippolan Heinolaa – Itä-Hämeen helmeä – syleilevä kuvaus.


Arvo Kippola:
Itä-Hämeen helmi

Heinola on Itä-Hämeen helmi, sanotaan. Helmi on se myös monen monien kokoistensa ja suurempienkin asutuskeskusten joukossa, joista vain aniharvoilla on niin oma erikoisluonteensa, kuin tällä Jyrängön virran idyllisellä pikkukaupungilla. Sen ympäristömaisemassa jo on kaikki suomalaisen sisämaaluonnon tyypilliset piirteet, ja itse kaupunki sulautuu siihen Luojan käsialaa rikkomatta.

Vaikutelma on ehyt, maisema kantaa kaupunkia kämmenellään.

Saapuessaan junalla kaupunkiin saa heti tästä jonkinlaisen käsityksen. Tuskin yksikään toinen kaupungeistamme esittäytyy matkustajalle ensi näkemältä yhtä edullisesti kuin Heinola.

Näköalaa hallitsee virta ja sen rannalla levittäytyy vasemmalla puistojen vihreys, josta nousevassa maastossa harvaan sijoittuneet talot puutarhoineen kohoavat Plaanin mäen rinteille saakka. Katselija saa vaikutelman virtaan viettävään mäkeen rakennetusta puutarhakaupungista. Jos hän katsahtaa rautatiesillan oikealle puolelle, hän näkee leveän ja väkevän Kymin ja sen pohjoisrannalla metsikköön hukkuvaa Tommolan asutusta sekä etäämpänä niemen kärjessä Kuitulevytehtaan korkean savupiipun.

Vasta myöhemmin Rantapuistoon tultuaan saa vieras todellisen käsityksen Jyrängön virran omalaatuisesta kauneudesta, jossa rantojen lyyrillisyyden kanssa rinnan esiintyy siltojen teräskaarien ja arkkujen voimarunous sekä itse vuolaan, mutta rauhallisen Kymin majesteettisuus. Jos hyvin sattuu, voi vieras kokea kummallisen elämyksen: kuin tuulahduksena menneiltä ajoilta kyntää virtaa pieni valkoinen laiva.

Yhtä runollinen on hinaajakin, joka kiireettömästi kulkee alas Jyränköä kiskoen perässään pitkää riuttaa niputettua pinotavaraa tai puomien sulkemaa tukkilauttaa. Siinä tervehtii matkamiestä eräs Heinolalle erittäin luonteenomainen näky, tämähän on huomattava puutavaran jalostus- ja läpikulkupaikka.

Kävellessään Rantapuiston viileää lehmuskujaa joutuu havaitsemaan puiston monet ulkomaiset kasvit, mahtavat ikivanhat piilipuut ja senkin puuvanhuksen, joka on kumartunut yli rantaäyrään kuuntelemaan aaltojen hiljaista puhelua.

Rantapuiston ja Maaherranpuiston yhtymäkohdassa kohtaavat Heinolan katselijaa monet muistot, joihin asukkaiden mielessä liittyy hämäläisen vaatimatonta kotipaikkaylpeyttä. Siinä ovat kouluiksi muuttuneet entisen kylpylän rakennukset, siinä pallokenttää muistuttavan Cornérin aukean laidassa sijaitsee vanha puutalo, jonka kadulle ulottuvilla portailla muistitieto kertoo Runebergin "Vänrikin markkinamuistossa" esiintyvän sotavanhuksen istuneen.

Ja aukean yhdellä reunalla puiden alla katselee Uuno Kailas Essi Renwallin muovaamin pronssikasvoin, kuinka yhä vielä "pojat juoksevat notkein säärin yli pallokentän sen". Heinola on Uuno Kailaan kotikaupunki, ja se voi samalla kotipaikkakunnan oikeudella lausua myös Arvi Kivimaan nimen. Maaherranpuistossa laidassa on nykyisin suuri, moderni asuntotalo niin sanotun Noan arkin sijalla, jossa aikoinaan toimi Maila Talvion "Pimeän pirtin hävityksessäkin" esiintyvä Heinolan "Ranteri".

Maaherranpuiston koko luonne on sopusoinnussa tämän kaupungin historiallisen osan kanssa, siellä asuu vanhojen koivujen ainaisessa varjossa maan ja mullaksi muuttuvien lehtien lemu. Tuo puisto on tunnettu linturikkaudestaan, ja varhaisena kesäaamuna se voi tarjota milteipä ainutlaatuisen konsertin.

Hiljaiset, vanhat puutalot hallitsevat Heinolaa omalaatuisella kauneudellaan siinä määrin, että vasta lähemmin kaupunkiin tutustuessaan huomaa täällä olevan runsaasti nykyaikaisia liike- ja asuntotalojakin. Mutta niiden peittyminen kaupungin idylliseen yleiskuvaan on kunniaksi niiden suunnittelijoille, kuten myös osoitus vanhan heinolalaisten puutalojen arkkitehtonisesta voimasta. Kaupungin kasvamisesta huolimatta vanha yhä on leimaa-antavana.

Kysyt seminaaria. Siellähän se on Maaherranpuiston naapurina. Nuo valkoiset rakennukset edustavat Heinolan vanhempaa julkista rakennustyyliä, ja niiden keskelle piiloutuu ulkoasultaan vaatimaton, vaikka suuri nykyaikainen lisärakennus. Seminaarialueen taakse jää harjoituskoulu, modernin rakennustaiteen edustavin luomus tässä kaupungissa. Seminaariakin ympäröi puisto, samoin kirkkoa ja yleensä kaikkea Heinolassa.

Kirkko on vähäisellä kummulla kaupungin vastakkaisella puolen, puut miltei kätkevät tuon pikkutemppelin. Puiden kanssa ei voi kilpailla edes Engelin kaunis tapuli, jossa vanha kello jakaa aikaa verrattain suurpiirteisesti. Mutta kääpiöperspektiivistä ei Heinolasta saa täydellistä kuvaa, vaikka vaeltelu sen kaduilla ja puistoissa tuottaakin vieraalle löytöretkeilijän iloa.

Lintuperspektiivistäkin voi kaupunkiin tutustua, sitä varten on noustava Heinolan harjulle, joka juoksee läpi kaupungin sen kaikkein persoonallisimpana puistona. Harjulle menet Lampikatua, jonka kautta tapahtuu liikenne asemalle.

Asemalta tullessasihan sen jo näit ja kiinnitit huomiosi Harjun alla olevaan Kirkkolampeen, jossa uivat valkoiset hanhet, ehkä ankat, ehkä villisorsaparvikin. Näit Harjulla korkean tornin, Vesitornin, jonka ylimmässä kerroksessa on näköalakahvila. Sinne nyt nouset ja sieltä kun luot katseesi alas kaupunkiin ja sen ympäristöön, niin vasta silloin oikein tajuat puheet Heinolasta Itä-Hämeen helmenä.

Näet kaupungin vanhan keskustan, jossa äsken kuljeksit, ja sen ympärille sotien jälkeen rakennetut uudet kaupunginosat. Näet pitkälle maiseman vihreyteen työntyvän Maitiaislahden kielen ja sen rannoilla teollisuuslaitosten piiput, korkeimpana Heinolan Faneritehtaan taivasta osoittavan tiilisormen. Näet valkoisen, suuren reumasairaalan, kylpylän modernin perinteiden jatkajan vihreällä rinteellään sekä sen takana kohoavan vaaramaaston.

Kaikkialla kaupungin ympärillä aaltoilee maisema asumattoman näköisenä, metsän mastottamina vaaroina ja harjujonoina, joiden lomassa vilkkuvat pitkien lahtien aurinkoiset vedet. Maiseman keskustaa hallitsevat vesistöt, Konnivesi idässä, Ruotsalainen lännessä ja niiden välillä Jyrängön uoma. Etäisellä taivaanrannalla hämärtää päivänsavurinteet, joilta vain jokin yksinäinen asunto tai peltopala loistaa.

Sellainen on Heinola, Itä-Hämeen helmi, kesällä, jolloin vihreys luonnossa on voimakasta, kasvillisuus vihantaa, vesi sinistä ja taivas korkeimmillaan. Häikäisevä on sama maisema talven valkeudessakin, kun aurinko paistaa puhtaille hangille harjujen rinteillä ja suksiladut juoksevat niitä ylös ja alas välkkyvinä nauhoina.

Kauneudessaan unohtumattomia elämyksiä ovat tämän puistokaupungin huuraiset pakkasaamut. Niin, ja entä kuutamoiset syysillat, jolloin Rantapuistossa vallitsee tiheä sininen hämärä ja Jyrängön pinta läikkyy kuin öljy taittaen sille kaatuvaa valoa. Enkä ole vielä puhunut himmeistä, hiljaisista kesäöistä juhannuksen alla, jolloin satakieli laulaa Sepänniemessä ja kaupungin kattaa kukkien huuma, en omenapuutarhoista kukassaan tai syyskuormansa alla, enkä kaikkein pimeimmän vuodenajan mustista illoista, jolloin virran veteen kuvastuvat vain tähdet ja Kasinon rannan yksinäinen lamppu tuikuttaa epätoivoisena.

Heinolalainen, sinulla on ihana kotiseutu. Kun vaellat ulos kaupungista, jota edellä olen yrittänyt kuvailla, tervehtivät sinua syvät, hyvin hoidetut metsät ja metsälammet, niin tummat, niin kirkkaat ja puhtaat kuin itse Luojan katse.

Jos opit kunnioittamaan tätä luontoa ja asumaan ja rakentamaan sen keskellä sen harvinaista, puhdasta ominaisluonnetta rikkomatta, voit viedä vieraasi ja vielä tulevat sukupolvetkin näköalapaikoille ja "vettä rantaa osoittaa": Tämä on Heinola, Itä-Hämeen helmi.