Leena Kekkonen:

VOITTOJA JA TAPPIOITA
 
iti ihastui uuteen kasviin, lupiiniin, joskus nelisen vuosikymmentä sitten ja kylvi ikkunan alle muutaman siemenen.
 
"Eikös ole sentään kauniita", hän ihasteli. Mielellään siihen vastasi: Kyllä!
 
Mutta tytär teki myöhemmin pahan virheen. Peltoa niitettiin ja haravakone levitti lupiininsiemenet yhä laajemmalle. Alkoi nyt jo parikymmentä vuotta kestänyt toivoton taistelu, jonka tarkoituksena on ollut pelastaa erilaiset kellokukat, päivänkakkarat, särmäkuismat, tervakot, kärsämöt ja muut ihanuudet rotevan hyökkääjän alta.
 
On niitetty, nyhdetty muhkeita juurakoita maasta, kesannoitu, tupsauteltu torjunta-ainettakin, kärrätty satoja käsirataskuormia siemenpalkoja kuoppaan tai roviolle. Mutta joka kevät virkeät vihreät lehtitupsut nousevat ensimmäisten joukossa julistamaan: täältä tullaan - ja jos et äkkiä tee jotakin, rinne on kohta violettien, vaaleanpunaisten ja valkoisten kukintojen peitossa.

Ottelu jatkuu. Ehkä yksi ihmiselämä ei siihen riitä.
 
Mutta periksi ei anneta. Itä-Hämeen pääkirjoitus kertoi 18.7., että EU:n asetus haitallisista vieraslajeista tulee voimaan ensi vuoden alussa. Toivon, että lupiini on luettelossa ihan alkupäässä. Otan asetustekstin käteeni ja luen sen kovalla äänellä pellon reunassa. Jo on kumma, jos lupiinit eivät siitä säikähdä! EU-skeptikot hävetkööt!
 
Heinolan valtuuskunta täyttää tänä kesänä 25 vuotta. Tämän viikon lauantaina se kokooontuu juhlimaan, muistelemaan ja puhumaan 175-vuotiaan kaupungin tulevaisuudesta.
 
Olen saanut kunnian olla alusta asti mukana valtuuskunnassa, jonka Timo Ihamäki ja Jarkko Paronen neljännesvuosisata sitten rummuttivat kokoon. Mieleen tulvii muistoja hyvistä keskusteluista, kiinnostavista retkistä, visioista, joita valtuuskunnan huippuasiantuntijat ovat hahmotelleet rakkaan kaupungin kehittämiseksi. Pienestä Heinolasta on lähtenyt hämmästyttävä joukko väkeä talouden, hallinnon, tieteen, taiteen ja viestinnän vaikuttajiksi.
 
Joukossa on aina ollut myös niitä, joiden sydäntä lähellä on ollut Heinolan kauneus ja kaupungin oman historiallisen ja kulttuurisen ilmeen säilyttäminen hyvän ja menestyksellisen tulevaisuuden edellytyksenä. Olen itse lukeutunut tähän ryhmään. Valtuuskunta orgaanina ei ole soveltunut kaikkien hankkeiden edistäjäksi mutta huomattava joukko sen jäseniä on ollut mukana esimerkiksi ajamassa Vierumäen vanhan kievarin tai Puistolan säilyttämistä. Hävittyjä otteluita. Vieläkin kirpaisee, eikä menetystä korvaa voitto, jota julistaa moottoritien  korvia huumaava pauhu. Valtuuskunta puolsi tien rakentamista voimakkaasti.
 
Mutta nyt on aika ruveta ottamaan suuntaa kohti 200-vuotisjuhlia.
 
Voi kun tietäisi, miltä Heinola silloin näyttää. Ovatko vanhat kruununjalokivet paikoillaan ja onko uusi sovitettu niihin hyvällä maulla. Niin, että oma ja alkuperäinen ovat arvossaan ja vieraslajit (muutkin kuin kasvikuntaan kuuluvat) rikastuttavat ja uudistavat kokonaisuutta sopivasti, mikä Heinolan kaupunkikuvassa ei ihan kaikkialla ole onnistunut. Villiviiniä tarvittaisiin monen pytingin peitteeksi.
 
Ehkä lupiinit on 25 vuoden päästä vihdoin saatu kuriin. Ehkä EU on vielä koossa. Itähämäläisen ruisleivän juuri tallessa. Ja Heinolalla aktiivinen, eteenpäin katsova valtuuskunta.


FM Leena Kekkonen aloitti 50 vuotta sitten harjoittelijana Itä-Häme-lehdessä ja on työskennellyt toimittajana Me naisissa, Eevassa, Työ terveys turvallisuudessa, Hopeapeilissä ja Suomen Kuvalehdessä sekä päätoimittajana Kotiliedessä.

Vuosina 1995-2001 hän oli Suomen suurlähetystön lehdistöneuvos Bonnissa ja Berliinissä.

Nykyisin eläkeläinen ja vapaa toimittaja.

Heinolan valtuuskunnan jäsen hän on ollut sen perustamisesta lähtien eli 25 vuotta.



Suomen Sukututkimusseura valitsi Leena Kekkosen kirjan Omenoita oksat täynnä, tietoja ja tarinoita Anna Maria Eliaantyttärestä, hänen pojastaan Jussilan Aatamista ja heidän jälkeläisistään Vuoden Sukukirjaksi 2012.

Kirja kertoo piika Anna Maria Eliaantyttären 1835 Heinolan pitäjän Hirvisalon Anttilassa syntyneen aviottoman pojan Adam Lindroosin jälkipolvien tarinan.

Runsas kuvitus ja suvun jäsenten muistelmat elävöittävät tarinaa. Laajaan lähdeaineistoon ja suvun taltioituun muistitietoon perustuva teos on edustava, viimeistelty ja kauniisti taitettu lukukokemus. Kirjan erityisenä ansiona on luettavuus: taitava kerronta vie lukijan mukanaan ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Laadukkaan sukukirjan tavoin teos on täynnä henkilöitä, ei pelkkiä nimiä.

Kirja on raadin mielestä hyvä esimerkki siitä, ettei sukutaulujen tarvitse näyttää aina samanlaisilta. Sen kokonaan tekstimuotoisissa sukutauluissa tuodaan tasapuolisesti esille sekä suvun miehet että naiset.

Kirja palkittiin 36. valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä Kokkolassa maaliskuussa 2013. Seura on valinnut Vuoden Sukukirjan vuodesta 1991 lähtien.