Maija Kippola oli Itä-Häme-lehden toimittaja yli kolme vuosikymmentä. Suositut pakinansa pikkukaupungista hän kirjoitti nimimerkillä Virva.

”Virvan pakinat olivat paljolti human interesting -sisältöisiä, joskus humoristisia, mutta myös syvälle luotaavia ja psykologisesti oivaltavia. Hän otti kantaa, puuttui rohkeasti epäkohtiin ja teki myös uudistus- ja muutosesityksiä. Esimerkkinä mainittakoon hänen aloitteellisuutensa Heinolan kaupunginmuseon aikaansaamisessa.” – Erkki Puputti, Itä-Hämeen entinen pitkäaikainen päätoimittaja 

Virva:
Juurettomuus ja kotiseutu


Olemme juuri viettäneet erään suuren maanpakolaisen juhlaa, hän pakeni äitinsä sylissä aasin selässä Egyptiin. Ennen häntä ja hänen jälkeensä ihmisiä on paljon paennut - rantaheinässä hiipien, laivan ruumassa sillinelikoiden takana hiljaa maaten, lumessa kahloen ja rajan yli heittäytyen, ylitäysissä kiikkerissä veneissä seilaten, kuorma-auton alustaan teipattuina, metsissä lymyten, oi voi…

Ei nykypäivänä voida erityisen suurella varmuudella sanoa, että ihminen, joka tälle maapallolle syntyy, saisi asuinpakakseen maan, joka elää juuri silloin sellaista historiansa vaihetta, että se on itsenäinen ja vapaa. Sellainen maa saattaa olla syntymättömän ihmisen suuri toivo, muta ei ole mitään sääntöä, että välttämättä niin tapahtuisi.

Kun ajattelemme Jumalaa pieninä kipinöinä tämän maailman ihmisten sydämissä, voimme totuudenmukaisesti sanoa, että Jumala syntyy hyvin suuressa määrin maanpakolaisena näinäkin aikoina. Aivan kuten roomalainen kirjailija Vintila Horia oman maanpakonsa loputtomassa kurjuudessa ja kärsimyksessä kirjoitti. Hän kuvaili päiväkirjan muodossa toisen suuren maanpakolaisen, kreikkalaisen runoilijan Ovidiuksen elämää.

Me suomalaiset elämme nyt lapsinemme ja lapsenlapsinemme sellaista historian kautta, jolloin meillä on rauha ja olemme vapaa kansa. Me voimme kaikin puolin hyvin ja keskellä hyvinvointiamme meistä on tulossa hieman itserakkaita, hieman omahyväisiä ja pikkiriikkisen tekopyhiä. Ihmisellä, joka elää toisen kansan armopaloista pakolaisleireissä tai lymyilee metsissä ja nakertelee siellä kasvien juuria, ei ole aihetta olla itserakas ja tekopyhä. Kunhan saa jotenkuten henkriepunsa kuljetetuksi yön yli seuraavaan päivään.

Maanpakolaisella ei myöskään ole enää olemassa sellaista henkistä ja ajallista kiinnekohtaa kuin on kotiseutu tai kotikaupunki. Se on leikkautunut irti hänestä kuin omenamadon käytävä leikataan irti hedelmänlihasta ennen kuin omena pannaan lapsen käteen. Samalla pakolainen on leikkautunut irti menneisyydestään, aurinkoisesta lapsuudestaan, kodistaan, vanhemmistaan, kouluvuosistaan, koko siitä kotiseudun lämpöisestä ilmapiiristä, joka häntä turvallisesti nuoruudessa oli ympäröinyt. Kyläläiset, ystävät, leikkitoverit, kotiväki - missä he ovat? Kuka hänestä nyt pitää, kuka hänet hyväksyy, kenelle hän kuuluu?

Mahdammeko me suomalaiset edes ymmärtää, miten hyvä osamme on tällä hetkellä? Ja erityisesti täällä Heinolassa, kun valmistaudumme vastaanottamaan kotikaupungin tulevaa juhlavuotta.

Olkoon että kaupunkiamme ovat monenlaiset ajat hiertäneet aikojen kuluessa, täältä tuskin monenkaan ihmisen on tarvinnut lähteä pakenemaan. Aina on sen asukkaille löytynyt jonkinlainen menneisyys, lapsuuden aika, jota on voinut muistella ja aina on silmissä elänyt toivo tulevasta paremmasta ajasta. Menneisyyttä ja tulevaisuutta ei meistä koskaan ole jouduttu kovertamaan pois ja näin ollen edellytykset levolliselle ja harmoniselle nykyisyydelle ovat tämän seudun ihmisille aina olleet olemassa.

Meillä ei ole mitään syytä häpeillä ja väheksyä Heinolaamme, hyvin se on kantanut ihmisensä vuosisadasta toiseen. Rakkaus ja kiintymys kotiseutuun kuuluu ihmiselämän rikkauksiin. On sääli ihmistä, joka on menettänyt kotiseutunsa ja joutuu juurettomana lepattamaan maasta toiseen, jos ehkä joku vielä hyväksyisi. Hyvää juhlavuotta kotiseudullemme!


Julkaistu Itä-Häme-lehdessä 31.12.1988 Heinolan kaupungin 150-vuotisjuhlavuoden aattona.