Tietokirjojen lukijana olen tottunut aloittamaan Saatteeksi-vaiheesta ja lukemisen päätyttyä palaamaan siihen. Olette mielestäni saavuttanut tavoitteenne täydellisesti. Uuno Kailaaseen sopii nimenomaan narratiivinen tietokirja elämästä ja kuolemasta.

Muutama yksityiskohta saatesanoista: narratiivinen preesens, minäkertojana mukanaolo, Kailaan oman äänen nostaminen lukijan koettavaksi, kuolevan ihmisen unimaailma. Kaikki lupaamanne toteutuivat omassa lukemisessani. En itse keksinyt siihen muuta sanaa kuin OIKEA SÄVY. Uskon Teidän kirjoittamiseen ammattinne vuoksi perehtyneenä oivaltaneen sen välttämättömyyden ja nyt voitte olla tyytyväinen. Ainakin minä uskon saavuttaneeni Teidän kirjoittajana tavoittelemanne lukijan kokemuksen. Olen ollut siitä ihan innoissani: Tässä on kirja, joka tekee aiheelleen oikeutta eli kirjoittaja on tajunnut tärkeimmän. Tunne lienee samankaltainen kuin ostokseensa tyytyväisellä asiakkaalla: pakkaus sisältää juuri sitä mitä valmistaja lupaa.

”Syväsukellus”-sanallanne on todella merkitys pinnallisuuden vastakohtana. Nuoruudesta lähtien mieleenne pesiytynyt aihe on merkinnyt uskomattoman runsasta perehtymistä ja omakohtaisena konkretianakin toteutunutta Kailaan tien kulkemista, kaiken saatavissa olevan tiedon kriittistä punnintaa. Lukija panee sen merkille, mutta tutkimuksessa on tietenkin syytä tekijän lähtökohtien olla näkyvissä. Olennaisinta on kuitenkin, miten tekijän pitkän ajan kokemukset ovat kehittyneet aiheen hallinnaksi ja kulkeutuvat kirjoituksesta lukijan ymmärrykseen.  Omaan lukukokemukseeni vedoten sanon Teidän saaneen aikaan vakuuttavan todentunnun. Se tekee oikeutta Uuno Kailaalle.

Kirjan rakenteellakin on merkityksensä. Teos lähtee kuoleman matkan alusta: yksinäisen, alakuloisen ja sairaan Kailaan saapuminen Nizzaan.  Kerronta päättyy hänen siunaustilaisuuteensa kotimaassa. Uunon elämä on lapsuudesta saakka ollut täynnä koettelemuksia, uusiin ja aluksi vieraisiin oloihin siirtymisiä, poikkeavia elämänvaiheita. Runoilijan ura vakiintuu vaivalloisesti elämän päätehtäväksi. Sairauksien ylivoimaisuus kehittyy aikaa myöten elämän tavanomaisten edellytysten tuhoajaksi.

Herkkyys aiheuttaa ongelmia. Mutta ilman sitä Kailas ei olisi kehittynyt omimmassa sanottavassaan. Hänellä näyttää olleen taipumus jättää tulkitsematta moni seikka ”parhain päin”, kuten Lutherin katekismus muistaakseni suosittelee. Sitä ei voi odottaakaan semmoisissa rankoissa kokemuksissa kuin Lyyli Pajus -suhteen päättymisessä (s. 114). Pirkko Siltalan psykoanalyyttinen asiantuntija-apu selventää myös sitä, miksi tavanomainen lukija löytää Kailaan runoista synkkiä sävyjä, unta ja kuolemaa. Sitä olisi ilman taustan analysointia tämmöisen minun kaltaiseni, tunneilmaisuja kaihtavan eläjän työlästä tajuta. Mutta runojen ja fiktiokirjojen tekijältähän erityyppisten arvioivien kannanottojen vastaanottaminen saattaa vaatia sietämistä. Toisaalta Kailas kuitenkin sai jo eläessään hyväksyntää ja ihailua.

Oli ystäviä, joilla on merkitystä, vaikkapa Eino Salmelainen ja U(n)to Koskela. Ja läheisiä, jotka huolehtivat elämisen välttämättömyyksistä. Nykyisin nuoren lukijan on varmaan vaikea ymmärtää, miten keskeinen yhteystapa kirje Uuno Kailaalle oli. Minun sukupolveni tuntee sen omakohtaisesti, kun se on ollut pikkupoika-ajoista alkaen olennaista etenkin sota-aikana ja sittemminkin nuoruusajan tiheinä rakkauskirjeinä. Yhäti se on minulle miltei jokapäiväinen tarve, vaikka puhelin ja sähköposti ovat tulleet sen ohelle. Kirjoitetun sanan käyttö on tietenkin myös joillekuille tarpeellisempaa kuin kaikille.

Tekstin ymmärrettävyyteen pyrkimisellä, kuten kirjoittamisen opetukseen perehtyneenä tiedätte, on merkityksensä. Onnistutte siinä kadehdittavasti. Huomaan sen parhaiten omasta monipolvisesta ja pisteiden väliin kehittyvästä monilauseisesta tekstistäni.  Taitavasti käytätte hyväksi myös tekniikkaa: kursiiviosuuksia ja sisennyksiä. Siitä myös omat kehuni.

Vielä muutama seikka oman lukijakokemukseni taustasta. Kouluaikanani kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla käytettiin lukukirjoja. Niissä oli kertomuksia, runoja ja vuoropuheluja, tietotekstejäkin. Niistä jokunen, minäkin, luki jo alkusyksystä valitut palat etukäteen. Runoista hyppäsin aina yli. Jo muoto oli pikkupojan karttama, vaikka Kotilieden Kieku ja Kaiku –sarjakuvassa se oli kelvollinen. Merkittävän elämyksen minulle aiheutti Lauri Viidan Betonimylläri 1947. Sen sain lukea tuoreeltaan arvostelijan kappaleena, kun aikuistuttaviini kuului lehden toimittaja. Eipä ollut 15-vuotiaan kokemuksiin milloinkaan sisältynyt, että oikeita runoja voi tehdä vaikka mistä, kissastakin hietikolla. Kailaan runoja en lukenut, mutta Suomalainen rukoushan oli juuri talvisodan alusta lähtien sävellettynä esityksenä sota-aikana kaikille tuttu, pikkupojillekin. Siis: kirjanne on saattanut kehittää minuun uudenlaisen suhteen Kailaaseen. Kiitos siitä.

Vielä pikkutieto omankin perheeni ajallisesti kaukaisesta liittymisestä Kailaan Heinolassa asumiseen. Vuodesta 1963 lähtien asuimme yhdeksän vuoden ajan Luiston liiketalossa Kirkkokatu 9:ssä, siis Uunon osoitteessa. Vanhaa pitkänmallista piharakennusta (s. 76) ei enää pihassa ollut. Omatkin poikamme aloittivat sieltä koulunkäyntinsä, tosin seminaarin kansakoulussa, harjoituskouluksi sanotussa. Sitä ennen asuimme lähes viisi vuotta Kirkkokatu 4:ssä. Tuolloin olohuoneemme ikkuna oli jotakuinkin Uuno Kailaan patsaan kohdalla. Se talo oli rakennettu samalle paikalle, jossa aiemmin sijaitsi Nooakin arkki, siis tunnetun Ranterin (Brandes) kapakan sijainti (vrt. Maila Talvion Pimeän pirtin hävitys). Tuttuja seutuja meidänkin perheelle.

Kirjastanne kiittäen
Joensuussa 5.4.2021
Pekka Rautamaa                 
Äidinkielen didaktiikan lehtori Heinolan seminaarissa 1958-1972