|
|
|
Seppo Jääskeläinen:
Minun Heinolani
Oli
elokuu 2007. Tein sen minkä itselleni lupasin. Kiersin soutaen
Heinäsaaren sisäsaariston Ruotsalaisen järvellä Heinolassa. Soutumatkaa
kertyi noin 20 kilometriä kolmessa tunnissa. Matkan varressa kehitin
rakkoja kämmeniini ja mietiskelin. Ajattelin siirtolapuutarhamme
asioita ja muita Heinolan ulottuvuuksia.
Oli tyyni arkiaamupäivä. Koulujen alkaminen ja osittain työikäisen
väestön lomien päättyminen oli tyhjentänyt ne kymmenet
mökit ja huvilat, jotka sivuutin. Sama pätee yhteisöömme, vaikka suuri
osa asukeista on eläkeläisiä. On kuin kesä loppuisi koulujen myötä.
Asennoidummeko niin? Ei se saisi näin olla. Elokuun puoliväli on kypsää
kesää. Ja sää on sees ja vedet kauan uimalämpimiä.
Kun olin päässyt valkamasta väljemmille vesille, utelias lokki,
väreistä päätellen kesän poikanen, kierteli yläpuolellani varmasti
ihmetellen, mikä on tuo iso lintu huitovine airosiipineen, ja joka ei
kykene nousemaan lentoon. Lokin aprikoinnin kyllä ymmärtää, koska olin
ainoa soutumies koko laajalla vesialueella. Muitakin kulkijoita oli
vähän, kalastajamoottoreita pari, yksi pursihuviveneilijä apumoottorin
voimin, koska ei tuullut.
Lokin tavoin meitäkin seurataan uteliaina, ihmiset ja yhteisöt, media.
Mitä nuo ovat, uskaltaako tulla tutustumaan. Siitä vaan, sanoisin. On
paikallaan olla avoin, kertoa keitä olemme, etenkin seudulla, jossa ei
ole ennen ollut siirtolapuutarhatoimintaa. Jokainen tarhuri voi
vaikuttaa omaan ja yhteisönsä imagoon antamalla oikean ja rehellisen
kuvan toiminnasta. Emme edusta uhkaa, vaan luontoa säästävää osittain
kollektiivista toimintamuotoa.
Ohitin pursiseuran sataman. Paria isoa paattia oli rouvattu laituriin,
kansilta katsottiin soutajaa. Vallannenän valkoinen kivikummeli, ohi
Vasikkasaaren Susiniemen, yli aavan kohti Korpimaan Kuisankärjen
loistoa. Yksinäinen verkonkokija. Tervehdimme. Muurahaisenluoto ja
Muurahaissaari jäivät kulkusuunnassani vasemmalle. Pääsin
suojaisemmille vesille.
Nautin, katselin. Samalla kaipailin insinööri Matti Ahteen keksimää ja
kehittämää nivelairoparia, jotka mahdollistavat sen, että voisin edetä
kasvot menosuuntaan. Nyt piti tutkia vierasta reittiä vartaloa
kiertämällä.
Pari salmea sousin huovaten ja kareja vältellen. Järvistensaaren
jälkeen näin Korpimaan rannassa muhkean kivipaaden. Kuvittelin miten
viitisen sataa vuotta sitten alueella eläneet ja sittemmin syrjäytetyt
saamelaiset olivat ehkä pitäneet järkälettä seitakivenään. Komeita
maisemia piisasi. Haapasaari ja salmikapeikko. Kausanselkää kohti
Iso-Mömmöä. Käsissä ja reisissä tuntui kipu. Mömmön ökyhuvilat
seurasivat kulkuani tyhjin ikkunoin.
Kohta sain Hevossaaren näkyviin. Niemennokasta erotin muistopaaden.
Uteliaisuuteni heräsi. Huopasin kalliopoukamaan, rantauduin, otin
eväskassin ja menin katsomaan. Muistolaatassa kerrottiin kahden nimetyn
mieshenkilön hukkuneeen 11.XI.1950 Kausanselällä. Se pysäytti. Kylmäsi,
vaikka oli miltei helle. Mehuryyppy ja matkaan taas.
Parkettitehdas jyrisi vielä silloin, nykyään ei. Näin myös tyhjän
oluttehtaan korkean tornin. Mietin kaiken katoavaisuutta. Saunalahti ja
aava Kausanselkä. Hevossaaren kylkeä sivuten etenin kohti Soukankärkeä.
Huopasin kahden pikkusaaren välisestä kapeikosta, ja siinäpä aukesi
silmiini tuttu maantie- ja rautatiesilta. aloin olla voiton puolella,
kaksi tuntia oli kulunut ja 15 kilometriä takana, vai pitäisikö näin
vesillä ilmentää noin 10 meripeninkulmaa.
Oikealla oli mantereen asukassatama täynnään enemmän tai vähemmän
kalliin oloisia moottori- ja purjealuksia. Sama kuin meilläkin,
valkamassa paljon veneitä, mutta harvoin niitä liikkeellä näkee. Onko
se niin, että vene on oltava, vaikka ei ehtisi sitä käyttää.
Saaristossa oma paatti on kuitenkin tarpeen, ehti tai ei.
Alitin edelleen huovaten sillan, käänsin veneeni ja aloitin
lopputaipaleen. Kuin kostoksi mietteilleni näin takaa keula kohisten
lähestyvän moottorijahdin. Olin juuri kapeassa Yli-Uittimensalmessa.
Kolme nuorta miestä seisoi komentosillalla tuulilasin takana tukka
hulmuten. Puhuivat ja ajoivat kovaa. Eivät hiljennä, huomasin, vaikka
varmasti näkivät räpistelyni. Nuorukaisista yksi huusi ettei tuo ukko
väistä. Mihin siitä ehdin. Huuto: Hei, äijä! kajahti. Ehdin heilauttaa
kättä ja turboalus kohahti ohi. Käänsin tempoen veneen perää samassa
tulevia aaltoja kohti, onnistuin, muuten olisin kenties keikahtanut
kevyellä lasikuituveneelläni nurin. En siunannut nuorukaisten matkaa.
Satama sivulla, teollisuuslaitoksia, Kuivasaari ja Uittimensaari. Olin
jo tutuilla vesillä. Ja kohta Tokeensalmi, eläkeläisten Hopearanta,
mökkejä, ja pian huopasin matalasta Jauhosaarensalmesta päin
kotivalkamaa.
Kun vedin venettä hieman väsähtäneenä telalle, kännykkäni rupesi
polkalle. Paikallisen kaupunkilehden päätoimittaja halusi tulla
tekemään juttua siirtolapuutarhasta. Toivotin naisen tervetulleeksi ja
sovin ajan.
Sepä asia on toinen. Olin väsynyt mutta onnellinen. Minä tein sen.
Retki ei ole mitään vetreälle henkilölle, mutta 68-vuotiaalle jokainen
onnistunut koitos on voitto. Tunsin eläväni. Jäykin reisin kyläämme
kohti kömpiessäni ajattelin ja toivoin vasta seitsemän vuotta
toimineelle yhteisöllemme hyvää. Kun yli 40 perhekuntaa tai yksineläjää
ryhtyy yhteiseen hankkeeseen, tarvitaan vankkaa yhteistyötä. Nuori
siirtolapuutarhamme etsii vielä sijaansa tässä maailmassa, mutta
varmasti se löytää sen. Toivossa eläen.
|
|
