Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Terttu Sihvo:   Minun Heinolani Paluumuuttajan kotikaupunki Minun Heinolani on kaksijakoinen: 1950-luvun maalaiskylä ja koulukaupunki sekä toisaalta 2000-luvun eläkeläisen, paluumuuttajan kotikaupunki. Olin maalaistalon turvallisessa ympäristössä kasvanut 9-vuotias tyttönen, kun aloitin Heinolan Yhteislyseossa opintieni. Siihen aikaan se tarkoitti asumista ”koulukortteerissa”, mikä minun kohdallani tosin toteutui suhteellisen pehmeänä laskuna, sillä asuin tätini perheessä ensimmäiset kaksi vuotta. Yhdessä samanikäiset serkkuni ja luokkatoverini jaoimme yläkerran kamarin uunin lämmityksineen ja siivouksineen. Heinola on vanha koulukaupunki, ja tuon ajan oppikoulussa oppikirjat ja koulukäytännöt olivat vuosikymmenien aikana hyväksi koetulla mallilla. Esimerkkinä voisin mainita, että niillä oppilailla, joiden vanhemmat olivat käyneet oppikoulua, saattoi olla sama ruotsin tai saksan kirja, mikä olo ollut jo heidän isällään ja äidillään. Koulun järjestyssäännöt ja koulukuri noudattivat niinkään vanhaa, hyvää tapaa. Opettajien auktoriteetti oli itsestään selvä asia, emmekä me oppilaat kai koskaan sitä kyseenalaistaneet. Viihdyin koulussa, halusin oppia uusia asioita, tutustua maailmaan ja kavereihin. Elämä oli tuolloin 1950-luvun alkupuolella vielä monessa mielessä vaatimatonta. Asunto-olot, ruokatalous ja vaatetus olivat useimmissa kodeissa melko puutteellisia. Kaupasta ei silloin saanut esimerkiksi tytöille pitkiä housuja, joten ompelija teki minullekin sellaiset, koska voimistelunopettaja toivoi, että tytöt käyttäisivät housuasua luistellessa ja hiihtäessä. Olin innokas liikkuja ja ikionnellinen vihreästä, villakankaisesta ”urheiluasustani”. Ja mikä parasta: myöskään niillä luokkamme tytöillä, joilla olisi taloudellisesti ollut varaa toisenlaiseen pukeutumiseen, ei ollut siihen mahdollisuutta sodanjälkeisen Suomen oloissa. Kouluruokailu oli tuolloin lapsenkengissä, joten meillä oli joko eväät tai ne, jotka ehtivät, kipaisivat ruokatunnilla kotona syömässä. Heinola oli enimmäkseen puutalokaupunki. Keskustasta muistuvat mieleeni muutamat kivitalot, kuten liikeyhtiö, Kansallispankin ja Pohjoismaiden Yhdyspankin sekä Itä-Hämeen toimitalot. Seminaarin rakennukset ja puutarha koulumme välittömässä läheisyydessä näyttivät lapsen silmissä tosi hienoilta. Toisaalta myös kylpylän ranta ja paviljonki, rantapuisto, harjupaviljonki ja vesitorni muodostivat siltojen ohella sen kaupunkikuvan, mikä on mielessäni ollut ja on edelleen aidointa Heinolaa. Paljon on 50:ssä vuodessa Kymessä vettä virrannut, mutta onneksi ei kaikki arvokas ole hukkunut ajan virtaan. Koululaisten vapaa-ajanharrastuksissa olivat ykkössijalla ulkoilu ja urheilu eri muodoissaan. Myös kirjasto oli kova sana, sillä moni kiinnosti lukeminen, joten kirjastopalvelut olivat ahkerassa käytössä. Sisareni saattoi lainata päivittäin kaksi kirjaa, koska useamman kappaleen kertalainaan ei ollut lupaa. kerhot, koulun kuoro ja partio tarjosivat myös kehittymisen mahdollisuuksia. Nämä loivat monille meistä läpi opiskeluajan ja jopa koko elämän jatkuvan harrastuspohjan. Kun tänä keväänä 2009 tulee kuluneeksi 50 vuotta valkolakin saamisestani, voin täysin perustellusti sanoa, että Heinola on minulle ennen kaikkea ollut koulukaupunki. Muistelen mielelläni sitä turvallista ja innostavaa ilmapiiriä, joka koulussamme vallitsi, en koskaan unohda suuria opettajapersoonallisuuksia: Tuulikki Korpista, Veikko Ojalaa eli ”Mahaa”, Veikko Reijosta eli ”Kampea”, enkä muitakaan vahvoja hyviä opettajia. Samoin muistan lämmöllä mukavia ja aktiivisia luokkatovereitani, jotka loivat meidän luokan hengen. Entä sitten tämä nykyinen Heinolani? Mikä on saanut vuosikymmeniä kestäneen kierroksen päättymään jälleen tänne? Syitä on useampia, mutta vahvimmaksi koen lapsuuskotini. Kylä, missä se sijaitsee, kuuluu nyt Heinolan kaupunkiin. Tilaa emännöi tyttäreni, jolle paikka on mieluinen ja tärkeä. Voiko olla ihanampaa tilannetta minun kannaltani! Täällä asuvat muutamat lähisukulaiseni, ja täällä voi kiitollisena hyvästä lapsuudesta vierailla vanhempieni ja isovanhempieni haudoilla. Heinola tarjoaa nykyiselle eläkeläiselle runsaasti kulttuuri-, liikunta-, ynnä muita vapaa-ajan harrastuksia. Kysymys on vain omasta aktiivisuudesta, sillä useat tilaisuudet ovat jopa ilmaisia. Tällaisia ovat esimerkiksi Heinola valtuuskunnan luennot ja musiikkiopiston tapahtumat. Minun päiväni saavat sisältönsä edellä mainittujen lisäksi seurakunnan tilaisuuksiin osallistumisesta, parista jumppakerrasta viikossa, lenkkeilystä, hiihdosta ja Jyränkölän toiminnasta. Muutin Heinolaan runsas vuosi sitten ja olen ollut mukana vapaaehtoistyössä melkein siitä asti. Olen kokenut sen todella antoisana toimintana. Voin omalla työpanoksellani toivottavasti tuoda iloa ja tukea ja apua tarvitseville, mutta samalla saan itselleni hyvän mielen ja tarpeellisuuden tunteen. Olen saanut elää terveenä ja uskon näiden kotikaupunkini tarjoamien mahdollisuuksien avulla voivani paljon vaikuttaa siihen, että sekä psyykkinen että fyysinen kunto säilyy mahdollisimman pitkään hyvänä. ”Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie”, runoili V.A. Koskenniemi. Niin on hyvä. Mutta on erittäin hyvä, kun nyt ikääntyneenä saa edelleen kulkea niitä samoja katuja, polkuja ja latuja, mitä tuolloin koululaisena taivalsi. Täällä kotini. ”Kiitän muille muita maita, itselle omia maita. Omat maat makuisimmat, omat metsät mieluisimmat. Parempi omalla maalla käydä suurta suota myöten kuin on maalla vierahalla kävellä kivikatua.”