Toini Laitinen:
Elämänmenoa Heinolassa
ennen kaupunkioikeuksia



Kuin tyhjästä kasvoi Jyrängönkosken rantaan kaunis ja eläväinen sivistyksen keskus
 
enemättä kivikaudelle asti – jolta ajalta myös on jälkiä ihmisen toiminnasta näillä seuduilla – on 1500-luvulta säilynyt kiinnostavaa asutustietoa. Hämeen maakirjojen mukaan mainitaan kahdeksan heinolalaista kylää: Heinola, Hirvisalo, Hujansalo, Härkälä, Jyränkö, Lusi, Paistjärvi ja Taipale. Jyrängön kylä, käsittäen virran molemmat puolet, sekä Lusi mainittiin kylinä jo 1200-luvulla.

Myöhempien verokirjojen mukaan mainitaan vielä Imjärvi, Marjoniemi, Myllykylä, Paaso ja Tuusjärvi. Näissä oli vain yksi savu, talo. Yhteensä 43 taloa.

Alueen elinkeinoista perinteisten metsästyksen ja kalastuksen ohella lisääntyi varsinkin kaskiviljely, jota kuitenkin rasittivat suuresti toistuvat katovuodet. Myös raskaan verotuksen vuoksi tilat saattoivat usein joutua kruunulle. Ne autioituivat ja omistussuhteet vaihtuivat. Eräänlaisena suosionosoituksen ja palkkiona kuningas aateloi esim. sodassa kunnostautuneita ja lahjoitti heille autiotiloja.

Esimerkiksi Paason kartanon Fleming-suvun jäsen oli pelastanut kuninkaansa hengen sotaretkellä ja saanut tilan kiitokseksi. Heinolan kolmestatoista kylästä oli aateliston omistuksessa 1700- ja 1800-luvuilla Jyrängön, Paason, Paloniemen ja Tuusjärven kylät.

Hallinnollisesti Heinolan kappeli kuului 1700-luvun puolivälissä Asikkalan käräjäkuntaan ja kirkollisesti Hollolan emäseurakuntaan. Perinteinen vuosisatainen elämänmeno muuttui näillä seuduilla vuonna 1775, jolloin silloinen Ruotsin kuningas Kustaa III teki neuvottelumatkan Suomeen päättääkseen uudesta lääninjaosta. Silloin Kymenkartanon lääni jaettiin kahtia: pohjoinen osa, Savo-Karjala, sai hallintokeskuksekseen Kuopion ja Kymenkartanon läänille etsittiin Loviisan sijasta keskeisempi paikka. Sopivaksi katsottiin Jyrängön virran pohjoispuoli.

Kruunu lunasti Nynäsin omistaja Ramseyltä Tommolan ja Honkilan tilat, yhteensä 80 tynnyrinalaa (noin 40 hehtaaria). Etelärajana oli Kymijoki, lännessä Niemelän rustholli, pohjoisessa Makasiinimäen ja Plaanin eteläreuna Harjulampeen asti ja idässä harju. Kuningas vahvisti alueen 2.2.1770.
 
Ensimmäiseksi joutui Loviisasta siirtymään maaherra G. Riddercreutz, jonka valitseman alueen kaavoitussuunnitelma lankesi myös hänen tehtäväkseen. Alkoi kiihkeä rakennustyö, kun alueelta oli ensin purettu harjun länsipuoliset Tommolan tilan rakennukset. Päijänteen rannoilta uitettiin 2000 tukkia ja lähisadat olivat työllistettyjä.

Rakennussuunnitelman keskeinen kohta, maaherran kaksikerroksinen asuin- ja residenssitalo oli suunniteltu Jyrängön virtaan pistävään niemekkeeseen, johon kuljettaisiin vanhasta Savontiestä erkaantuen nykyisen seminaarin alueelta puistoistutusten reunustamaa ajotietä pitkin. Tämän Perspektiiviksi nimetyn puistokujan mukaisesti määräytyivät asemakaavan kadut ja korttelit.



Maaherran taloa ei kuitenkaan vielä rakennettu, mutta pystytettiin sivurakennus maanmittauskonttorista ja lääninrahastoa varten kivinen holvirakennus ja näiden viereen kruunun viinikellarit.

Kaivokadun alapäähän rakennettiin puinen, aidan ympäröimä lääninvankila eli "linna", josta silloin katukin sai nimen Linnankatu. Katujen alkuperäiset nimet vaihtuivat useaan kertaan. Nykyinen Kauppakatukin oli ensin Rantakatu, myöhemmin Isokatu.
 
Osa lääninhallituksen virkamiehistä oli ehtinyt saada talonsa sen verran valmiiksi, että saattoivat muuttaa Loviisasta Jyränköön. Suurin osa virkakuntaa joutui kuitenkin asumaan aluksi muissa kylän taloissa, Niemelän rusthollissa ja Nyynästen kartanossa.

Ensin valmistuivat suunnitellun maaherran talon läheiset tontit Maaherrankadun, Kylmänkartanonkadun ja Kauppakadun virranpuoleiset alueet. Lääninsihteeri Wallens, lääninkamreeri Gylling ja postimestari Sahlan olivat ensimmäisiä.





Myös käsityöläiset ja kauppiaat rakensivat talojaan. Nahkurin kortteliin asettuivat säämiskäntekijä Malm ja nahkuri Kockman, räätälikortteliin räätäli Liljeblom ja puuseppä Sundgren. Myös lasimestari, satulaseppä, vanginvartija, puutarhuri ja kutoja rakensivat talojaan Suuren Lasitehtaankadun, myöhemmin Nikolainkadun, nykyisen Savontien varteen.

Maaherra Riddercreutz kuoli jo vuonna 1783 ja hänen jälkeensä johti rakennustöitä seuraava maaherra Wilhelm de Geer, jolle kuuluu varsinainen ansio Heinolan residenssin luomisesta ja kuntoonsaattamisesta.

De Geer laaditutti residenssille virallisen asemakaavan vuonna 1785, joka on Heinolan kaupungin keskustan nykyisenkin kaavan pohjana. Itselleen maaherra osti kaava-alueen keskipaikkeilta tontin, jotka oli varattu lasitehdasta varten ja rakennutti ylemmälle kaksikerroksisen taittokattoisen asuinrakennuksen sekä tarpeelliset talousrakennukset.

Alemmalle rantaan ulottuvalle tontille tuli puutarha, jonne rakennetuista kahdesta huvimajasta toinen on vielä pystyssä. Talosta tuli myös lääninhallituksen virasto koko residenssikaudeksi. Alkuperäiseksi suunniteltu, residenssin kaunein tontti, jäi markkinatoriksi, jossa 1920-1930-luvuilla oli aloittanut lastenkoti entisissä oluttehtaan tiloissa. Nykyisin alue on laivarantaa.

Julkisista rakennuksista valmistui Suomen sodan levottomina vuosina rakennettu kirkko, joka valmistui vuonna 1811. Tähän asti asukkaiden hengellisestä elämästä huolehti pitäjän kirkko pappeineen. Lääninlasareetti valmistui 1799, jolloin saatiin ensimmäinen lääkäri ja samoihin aikoihin apteekki nykyisten Virtakadun ja Koulukadun kulmaukseen.
 
Paikkakunnan kehitystä hidasti sillan puuttuminen. Vaikka Suuren Savontien kulkijat olivat joutuneet vuosisatoja turvautumaan lauttayhteyteen Sepänniemestä Niemelän puolelle, niin varsinainen siltaa korvaava lauttasilta saatiin vasta vuonna 1790. Kiinteä puusilta rakentui nykyiselle paikalle vuonna 1824, jolloin muodostettiin Siltasaari kaivamalla Jyrängön puoleinen vesiväylä helpottamaan veden painetta silta-arkkuja vasten.

Paikkakunnalla ei ollut juuri teollisuutta pientä kaakeli- ja tiilitehdasta lukuun ottamatta. Ainoa teollisuusyritys oli viinatehdas. Viinanpolttimoita oli useampiakin.
Heinola tunnettiin jopa "Pohjolan krouvina" 1820-luvulla, jolloin täällä niitä oli peräti kahdeksan. Varsinkin markkina-aikoina syntyi järjestyshäiriöitä, jolloin tarvittiin kivaltterin avuksi sotaväenkin apua. Paloturvallisuuden hoitaminen vaati myös paljon työtä, koska palovahdit joutuivat öisinkin valvomaan asukkaiden turvallisuutta.
 
Vuonna 1800 residenssiin ostettiin 200 riikintaaleria maksanut suuri paloruisku. Kansanopetus oli perinteisesti ollut papiston hoidossa. Ensimmäisenä opettajana toimi vuonna 1822 nimitetty Gustaf Hahl, mutta varsinainen opetustyö alkoi, kun saatiin koulutalo 1840-luvulla vastapäätä kirkkoa. Se toimikin monennimisenä aina 1960-luvulle asti.

Yhteenvetona ajasta ennen kaupungin oikeuksien saamista todettakoon, että 65-vuotisena residenssikautena, kaikkiaan yhdeksän maaherran isännöimänä aikana, kasvoi varsin tyhjästä kosken rannasta kaupunkimainen, vahvasti ruotsinkielinen maaseutu- ja sivistyskeskus toimivine asemakaavoineen, puistoineen sekä kukkivine puutarhoineen ja siltoineen.

Kaupunkivaakunamme virran ylittävän silta-symbolin mukaan toivotan Heinolalle valoisaa matkaa eteenpäin.

• Kirjoitus on julkaistu Itä-Häme-lehdessä 30.8.2014
• Toini Laitinen on Heinola-Seuran kunniajäsen.

• Lähteet A.R. Cederberg - Veikko Ojala: Heinolan kaupungin historia, Erkki Osmonsalo: Vanhaa Heinolaa ja entisiä heinolalaisia, Jussi Rainio: Itä-Häme 5.10.1976 Tommolan eli Heinolan residenssin syntyminen ja kasvaminen 1776-1839.
• De Gree laaditutti residenssille virallisen asemakaavan vuonna 1785, joka on Heinolan kaupungin keskustan nykyisenkin kaavan pohjana.