|
|
|
Kuvat: Kalevi Peltola
Kari-Paavo Kokki:
PRONSSIESINEET SISUSTUSTAITEESSA
Barokki
Barokkiajan Ranskassa kullatut pronssiesineet kuuluivat jo hienoon sisustukseen. Kattokruunut, kyntteliköt, kynttilänjalat ja seinäkyntteliköt muodostivat oleellisen osan huoneen ilmeestä. Käsityötaito ja taide kokivat valtavan nousun Aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n aikana. Versaillesin linnan rakentaminen teki Ranskasta muodin johtavan maan, jonka vaikutus säteili kaikkialle Eurooppaan. Ranskalaiselle barokille niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin taiteessa on ominaista eräänlainen viileys sekä klassisen antiikin ajatustavan ja muotokielen hyödyntäminen.
Valaisinten muotoilussa voluuttiaiheet, akanthuslehdet, antikisoivat maskaronit ja figuuriaiheet olivat suosittuja. Taiteilija Jean Bérainin noin vuonna 1690 julkaisemassa mallikirjassa "Ornaments Inventez par J Bérain, Et se vendent chez Ledit Auteur Aux Galleries du Louvre Avec Privileg. du Roy" näkee ajalle tyypillisten pronssiesineiden klassisoivan ilmeen.
Kullattuja pronssiosia käytettiin runsaasti myös huonekalujen ja kellojen koristeluun. Hoviebenisti André-Charles Boulle (1642-1732) käytti runsaasti klassisoivia elementtejä kuten konsoleita, pylväitä, akanthuslehtiä ja maskaroneja esineissään , joita leimaa hallittu symmetria ja viileähkö eleganssi. Boulle kehitti huonekaluihinsa kilpikonnanluusta ja messingistä koostuvan intarsiatekniikan, jonka yhteydessä käytettiin runsaita kullattuja pronssikoristeita.
Rokokoo
Rokokoon liikehtivä ja orgaaninen muotokieli rocaille-aiheineen, kukkineen, lehdyköineen ja erilaisine figuuriaiheineen soveltui hyvin pronssiesineisiin.
Ranska oli edelleen johtava pronssien valmistusmaa ja Pariisissa tuotettiin korkealuokkaisia kullattuja esineitä. Suuret kyntteliköt, kattokruunut, lyhdyt, kynttilänjalat, kellot ja maljat saivat usein epäsymmetrisen ja dramaattisen, toisinaan leikkisänkin, ilmeen. Kuitenkin ajan pronssiesineille on luonteenomaista rikas ja tasapainoinen kokonaisuus. Voimakkaasti kaartuvat kierteiset muodot leimaavat kynttelikköjen muotoilua ja kelloissa näkyvät ajan suosimat kasvi- ja rocailleaiheet mutta myös chinoiserie pagodeineen ja mandariineineen.
Ruotsissa valmistetuissa esineissä, jotka useimmiten olivat erilaisia valaistusneuvoja ja kellojen kuoria, näkyy ranskalainen vaikutus. Tukholman linnan sisustustöissä työskenteli ranskalaisia käsityöläisiä ja maan kulttuurielämän johtohahmot olivat ranskalaisorientoituneita.
Ajan tunnetuin tukholmalainen keltavaluri ja siselöijä oli Anders Dahlström (1725-97). Hänen verstaassaan mainitaan vuonna 1763 olleen "5 suurempaa ja pienempää kellonkuorimallia". Merkittäviä valureita olivat myös Anders Roth (1715-1801) ja Johan Christian Gross.
Seinäkynttelikköjä oli tavallisesti pari ja ne olivat usein toistensa peilikuvat. Muotokieli oli epäsymmetristä koostuen lehdyköistä ja kukista. Pronssiesineitä myös hopeoitiin argent haché-menetelmällä. Kullatusta messingistä tai kuparista valmistettiin mm. nuuska- ja kauneuspilkku (mouche)-rasioita. Rokokooajan huonekaluissa, lipastoissa, pöydissä ja kaapeissa, kullatuilla pronssiheloilla oli keskeinen asema. Koristeet koostuivat lehdyköistä, kukista, kartusseista ja rocailleaiheista. Epäsymmetria näkyi usein huonekaluheloissa. Tukholmalaisille keltavalureille puusepät olivat tärkeä asiakaskunta.
Suomessa valmistettiin 1700-luvulla barokkityypin mukaisia balusterirunkoisia palloon päättyviä kattokruunuja. Niitä käytettiin kotien valaisimina, mutta varsinkin kirkoissa tyyppi eli pitkälle 1800-luvulle. Kruunuja ei kullattu vaan ne kiillotettiin, jolloin saatiin aikaan kullanhohtoinen vaikutelma. Monissa kaupungeissa vyöntekijät, gördelmakare, valmistivat varmasti myös erilaisia kynttilänjalkoja ja tarve-esineitä, mutta aihe odottaa vielä tutkimusta.
Kustavilainen aika
Uusi uusklassinen tyyli, jota Ranskassa kutsuttiin Ludvig XVI-tyyliksi (Louis XVI) ja meillä kustavilaisuudeksi, haki innoituksensa antiikin Kreikasta ja Roomasta. Rokokoon liikkuva muotokieli hylättiin ja tilalle tulivat antikisoivat aiheet: pylväät, pilasterit, rusetit, medaljongit, laakeri- ja kukkaseppeleet, liehuvavaatteiset jumalattaret ja sfinksit.
Ranskalainen suuntaus on ilmeeltään runsaampaa, Ruotsissa tyyli kehittyi pidättyvämmäksi ja pelkistetymmäksi. Pronssiesineissä rokokoon aikana muotiin tulleet esinetyypit säilyvät, tilalle tuli kuitenkin tiukka symmetria ja klassisoivat aiheet. Seinäkyntteliköissä on tavallisesti keskellä uurna tai soihtu, johon kynttilänvarret kiinnittyvät, koristeina on tavallisesti laakeriköynnöksiä. Tyyppi oli yksinkertaisempana hyvin suosittu myös Ruotsissa.
Kelloissa esiintyy usein figuuriaiheita, leijonia, puttoja ja jumalattaria. Antikisoiva uurna, ikuisuuden vertauskuva, on myös suosittu aihe. Kelloissa ja kynttilänjaloissa yhdistettiin usein marmoria kullattuun pronssiin.
Tukholmassa myöhäiskustavilaisena aikana suositussa kynttilänjalka- kynttelikkötyypissä oli usein pylvään muotoinen marmorijalka, jolla oli kynttilänpesä tai josta kynttilänvarret nousivat. Toisinaan pylväällä seisoi kannattava naisfiguuri. Koristeina käytettiin kynttilänvarsista ja talivadeista riippuvia kullattuja ketjuja ja tupsuja. 1790-luvulla alettiin marmorin ohella käyttää myös porfyyria.
Ajan kuuluisin tukholmalainen valaja ja siselöijä oli Fredrik Ludvig Rung (1758-1837), joka harjoitti ajoittain varsin laajaa liiketoimintaa. Hänen töitään voi nähdä Ruotsin kuninkaallisissa linnoissa, joihin hän valmisti esineitä mm. Louis Masreliezin (1748-1810) piirustusten mukaan. Erityisen hienot seinäkyntteliköt Rung valmisti Kustaa III:lle Hagan paviljongin kirjastoon. Todennäköisesti hänen valmistamansa on Hagan paviljonkiin tehty tammenlehvien ja rusettien koristama kellonkuori. Rung valmisti myös amppelimaisia ketjujen ja tupsujen koristamia kattokruunuja, joiden muotokieli on kevyttä ja ilmavaa.
Venäjällä uusklassinen aika tuotti erittäin hienoja pronsseja, joiden ilme on usein ranskalainen. Kristallikruunujen ja girandolien eli kristallikynttelikköjen rungot kullattiin usein.
Empire
Ruotsalainen taidehistorioitsija John Böttiger (1853 -1936) on kutsunut empireä toiseksi pronssikaudeksi, siksi keskeisiä pronssiesineet ajalle olivat. Pariisi oli edelleen tärkeä pronssien valmistuksen keskus, jossa keisari Napoleonin hoviarkkitehdit Charles Percier (1764-1838) ja Pierre-Francois Fontaine (1762-1853) sanelivat muodin suunnan. Ihanteena olivat nyt muinainen Rooma ja Egypti, joiden arkkitehtuurista ja taiteesta inspiraatio haettiin. Ajan sotaisuus näkyy myös empiren kauneusihanteissa keihäinä, sapeleina ja laakeriseppelinä.
Ajan keskeisiä suunnittelijoita ja valmistajia olivat myös taiteilijakoulutuksen saaneet Pierre-Francois Feuchère (1737-1823), Pierre Philippe Thomire (1751-1843), Gérard-Jean Galle (1788-1846) ja André-Antoine Ravrio (1759-1814). Esineitä valmistettiin lähes tehdasmaisesti ja tekijät toimivat myös yhteistyössä ja alihankkijoiden avulla. Esimerkiksi kellot ja valaisimet koottiin valmiista elementeistä ja samoja osia voi nähdä useissa eri esineissä. Valmiita kellojen kuoria myytiin myös ilman koneistoa ja usein näkee esimerkiksi tukholmalaisen kellosepän koneiston pariisilaisessa kuoressa.
Suuret pronssiset kattokruunut, kyntteliköt ja kellot olivat nyt sisustuksen keskipisteitä. Kattokruunuissa amppelin muoto oli suosituin. Pieniä valmistettiin koteihin ja valtavia palatsien saleihin. Seinäkynttelikköjä valmistettiin myös kaiken kokoisia. Koristeina käytettiin Apollon lyyraa, joutsenia, pinjankäpyjä, liehuvavaatteisia jumalattaria, maskaroneja, palmetteja ja rosetteja.
Presidentinlinnassa Helsingissä, entisessä Keisarillisessa palatsissa, on erittäin hienot pietarilaiset keisari Aleksanteri I:n henkilökohtaisilla varoilla vuonna 1817 hankitut amppelin muotoiset kruunut, joita koristaa joutsenet, laakeriseppeleet, palmetit ja pinjankävyt. Samaa hankintaan kuuluvat myös suuret, maamme ehkä hienoimmat, kullatturunkoiset empirekristallikruunut, jotka riippuvat nykyään linnan suuressa ruokasalissa.
Tukholmassa 1820-luvulta lähtien suosittu kruunutyyppi oli pieni roomalaisen pronssilampun mukaelma, jossa oli mustaksi tai vihreäksi patinoitu peltinen runko ja kotkanpään muotoiset kynttilänvarret liekin muotoisine kynttilänpesineen.
Kyntteliköissä suosittu aihe oli voitonjumalatar Viktoria ja erilaiset figuuriaiheet. Kultauksessa käytettiin kiilto- ja mattapintoja ja niihin yhdisteltiin mielellään mustaa patinointia. Kelloissa aihevalikoima oli suuri ja niistä voi lukea mihin huoneeseen kello oli tarkoitettu, ns. pendule à sujet. Sotaiset tai kirjalliset aiheet olivat usein salonginkelloja, lukevat putot ja ihmishahmot kirjastonkelloja. Amor tai Venus aiheena olivat tarkoitettu makuukamariin ja lapsiaiheet lastenkamariin.
Myöhäisempiren aikana 1830-40-luvuilla tematiikka muuttui romanttiseksi. Ritarit, haudan äärellä surevat neidot, romanttiset sankarit ja historialliset henkilöt olivat suosittuja. Kellojen aiheet oli tarkoitettu myös herättämään keskustelua. Antiikin mytologian hallitseminen kuului yleissivistykseen.
Empiren muotiuutuutena voidaan pitää ruokapöytään tarkoitettua pöytälaakiota eli plateauta. Sen pohjana oli tavallisesti peililasi ja reunuksessa erilaisia antikisoivia aiheita. Sille sijoitettiin tavallisesti jalallisia samaan sarjaan kuuluvia maljoja, kynttilänjalkoja ja kynttelikköjä. Makeisille tai hedelmille tarkoitettu kerrosvati, tamboure, oli suosittu kattauksissa. Valmistettiin myös esineitä, joissa yhdistettiin hiottua kristallia ja kullattua pronssia. Loistelias vaikutelma saatiin aikaan yhdistämällä värillistä kristallia kullattuun pronssiin. Tämä oli erityisen suosittua Venäjällä.
Empireaikana valmistettiin jopa kokonaisia huonekaluja kullatusta pronssista. Erityisesti antiikin roomalaisista tripodeista (kolmijalka) innoittunut pöytä oli suosittu, mutta tehtiin myös suurempia esimerkiksi arkkitehtonisten karyatidien kannattamia pöytätyyppejä.
Suomessa valmistettiin myös empireajalla pronssiesineitä, joista hienoin tunnettu esimerkki on nykyään Helsingin kaupunginmuseon kokoelmaan kuuluva kattokruunu. Sen on valmistanut turkulainen sittemmin helsinkiläinen keltavaluri, gördelmakare (vyöntekijä), Daniel Udelius (1780-1834) vuonna 1817. Hän toimi Turussa vuodesta 1811 ja Helsingissä 1820-34. Valutyön ja siselöinnin taso on niin korkea, että signeeraamattomana kruunua pidettäisiin pietarilaisena.
On todennäköistä, että hän ja varmasti muutkin kotimaiset valajat, ovat valmistaneet yhtä laadukkaita esineitä. Heikki Hyvösen mukaan esimerkiksi helsinkiläinen vyöseppä Anders Bäckström vuonna 1794, vaasalainen Lorenz Ekebom vuonna 1800 ja turkulainen Esaias Taipolin vuonna1809 valmistivat mestarinäytteinään polttokullattuja eli aitokullattuja huonekalujen lyötteitä.
Kertaustyylit eli historismi
Kiinnostus historiaa kohtaan ja romanttiset virtaukset tulivat muotiin jo 1800-luvun alkupuolella ja ne vahvistuivat tultaessa 1840-luvulle. Klassisismin muotoihin oli kyllästytty ja kiinnostus menneitä tyylikausia kohtaan heräsi. Ensimmäinen kertaustyyli oli uusrokokoo, joka hyödynsi sellaisenaan tai soveltaen rokokoon muotoja, sitten kerrattiin muutkin tyylisuunnat, Lydvig XVI:n tyyli, renessanssi, barokki, gotiikka ja lopuksi empire. 1800-luvun puolenvälin jälkeen alettiin myös kerätä antiikkiesineitä ja tämä johti kopiointiin ja jopa väärentämiseen.
Esineiden teollinen valmistus laski niiden hintoja. Yhä laajemmat kansalaispiirit kykenivät hankimaan tavaroita, joihin aiemmin vain harvoilla oli varaa. Tämä päti myös kullattuihin pronssiesineisiin, joita valmistettiin eri puolilla Eurooppaa.
Esimerkiksi ranskalaiset firmat julkaisivat kuvitettuja luetteloita erityylisistä esineistä. Sai ostaa Ludvig XVI:n tyylisiä tai rokokootyylisiä kelloja ja kynttelikköjä, usein garnityyreinä eli yhteen sopivina kokonaisuuksina. Myytävänä oli hyvin korkealaatuisia esineitä mutta myös karkeampitekoisia tuotteita. Pronssin syrjäytti usein halvempi sinkkilejeerinki, joka kullattiin galvaanisesti. Esineitä valmistettiin kaikkien kertaustyylien mukaisia, usein myös sellaisia, joissa yhdisteltiin varsin vapaasti useita eri tyylejä.
Varsinkaan pöytäkellojen kuorissa suunnittelijoiden mielikuvitus ei tuntenut rajoja. Oli hevosia, ritareita, paimenia ja paimenettaria, eri ammatteja kuvaavia hahmoja jne. Toisinaan kertaustyylisten kellojen kuorissa on yhdistetty niin kultausta, patinointia kuin hopeointiakin. Toisinaan kultaus on korvattu, varsinkin sinkkilejeeringistä valetuissa esineissä, halvemmalla pronssivärillä, joka sitten on patinoitu.
Pronssiesineiden valmistus
Pronssin kultausta on esiintynyt ainakin antiikin ajoista lähtien. Keskiajalla kullattiin pyhäinjäännöslippaita ja ehtoolliskalkkeja. 1700-luvulle asti kultausta käytettiin enemmän pieniin esineisiin kuten vyönsolkiin ja -koristeisiin, koruihin ja aseiden yksityiskohtiin. 1700-luvulla pariisilaiset pronssinvalajat saavuttivat hyvin korkean teknisen ja taiteellisen tason. Kokonaan kullattujen esineiden määrä lisääntyi ja alettiin valmistaa monenlaisia valaistukseen liittyviä esineitä sekä erilaisia koriste-esineitä.
Empire oli kuitenkin polttokullattujen esineiden kulta-aika. Kertaustyylien aikana 1800-luvun puolenvälin jälkeen polttokultaus väistyi ja galvaanisesti kullatut teollisesti valmistetut esineet valtasivat markkinat.
Pronssi on lejeerinki, joka koostuu kuparista, tinasta, toisinaan myös lyijystä tai sinkistä. Taide- ja taideteollisuusesineiden seoksessa on usein 60-90 % kuparia, 2-9 % tinaa, 1-3 % sinkkiä ja vähän lyijyä.
Valmistus koostuu kolmesta momentista: valusta, siselöinnistä ja kultauksesta. Esineiden mallit suunnitteli usein ulkopuolinen taiteilija. Valu tehdään hiekkamuotteihin. Valua seuraa aikaa vievä ja suurta taitoa vaativa siselöinti, jossa pinnat puhdistetaan ja samalla koristeita voidaan terävöittää ja lisätä kaivertamalla.. Siselöinnin taso ja kultaus määrittelivät esineen laadun. Messinki koostuu tavallisimmin 67 % kuparista ja 33 % sinkistä.
Kultaus tehtiin viimeiseksi. Esineen pinta puhdistettiin huolellisesti hapoilla, pintaan siveltiin paksu kerros amalgaamia, joka koostui viidestä osasta elohopeaa ja yhdestä osasta hienoksi jauhettua kultaa. Kultaaja piti esinettä pihdeillä tulen yläpuolella, elohopea höyrystyi ja kulta tarttui esineeseen. Toimenpide vaati suurta tarkkuutta. Hyvälaatuisen pinnan aikaansaamiseksi esine piti kullata useita kertoja.
Metodi oli erittäin myrkyllinen höyrystyvän elohopean vuoksi. Pariisilainen pronssinvalaja Ravrio määräsi testamentissaan suuren rahasumman, jolla piti kehittää metodeja myrkkykaasujen vähentämiseksi. Kehitettiin vetokaappi, joka kuitenkin hankaloitti työtä estäen kultaajan liikkumisen.
Kultaaminen elektrolyysin avulla eli galvanointi, yleistyi 1840-luvulla. Siinä kullattava esine laitetaan elektrolyyttiseen liuokseen, jossa on kaliumsyanidia ja kultakloridia. Galvaanisen kultauksen ja hopeoinnin kehittymiseen vaikuttivat italialaisen tiedemiehen Luigi Galvanin (1737-98) havainnot. Hänen mukaansa metodi myös sai nimensä. Galvaaninen kultaus syrjäytti nopeasti myrkyllisen polttokultauksen.
Koska mallisuojia ei ollut, tekijät kopioivat ja lainasivat toistensa malleja. Tästä syystä tekijöiden tunnistaminen on hankalaa, mikäli esineessä ei ole signeerausta. Ruotsalaisen tutkijan Jan von Gerberin mukaan empirepronssien dateeraaminen on hankalaa, koska romanttisia koristeellisia malleja on tehty jo 1800-luvun alkuvuosikymmenenä ja tiukan klassisoivia malleja vielä 1830-luvulla. Rokokoo- ja Ludvig XVI:n tyylisistä pronsseista tehtiin tarkkoja kopioita 1800-luvulla ja niistäkin asiaan perehtymättömän toisinaan on hyvin vaikea määritellä ikää.
Jylmakarit Heinolassa
Heinolassa keltavalureita eli jylmaakareita (gördelmakare), kuten heitä täällä kutsuttiin, on toiminut ainakin 1820-luvlta lähtien. Ensimmäinen heistä oli E. J. Ingberg. Vuosina 1825-49 toimi Iitissä vuonna 1792 syntynyt Jacob Forström ja vuosina 1856-58 tämän poika Petter, joka oli tullut kisälliksi Turussa 1852 ja työskennellyt sen jälkeen Hämeenlinnassa ja Helsingissä.
Lähes viisikymmentä vuotta Heinolassa työskenteli Hollolassa 1823 syntynyt ja Hämeenlinnassa kisälliksi päässyt Malachias Wennerholm, joka sai oikeudet ammatin harjoittamiseen 1849. Ammatti ei ollut ilmeisesti taloudellisesti kovin kannattava, koska valurit toimivat myös muissa ammateissa. Materiaaleina käytettiin "vähäinen määrä metalleja" kuten maistraatin asiakirjat mainitsevat.
Jylmaakarien tuotteet olivat pääasiassa pieniä esineitä, vyönsolkia ja heloja sekä ajokaluissa tarvittavia osia. On mahdollista, että he valmistivat myös kynttilänjalkoja. Heidän tuotteitaan ei ainakaan toistaiseksi tunneta, koska valurit harvoin signeerasivat tuotteensa.
|
|
