Pekka Rautamaa:

Antero Valtasaari
Heinolan seminaarin rehtorina
 

Heinolan seminaarin pitkäaikaisena viimeisenä rehtorina toimi kouluneuvos Antero Valtasaari, jonka syntymästä tulee 15. joulukuuta 2008 kuluneeksi sata vuotta.
 
Seminaarien yleisilmettä luonnehtivat Uno Cygnaeuksesta lähtien niiden johtajat. Niin myös Heinolassa.

Antero Valtasaari oli Heinolan seminaarin johtoon tullessaan jo kokenut opettajankoulutuksen asiantuntija. Hän oli 1937 – 45 toiminut Kajaanin seminaarin suomen kielen ja kirjallisuuden lehtorina, sitten Raahen seminaarin johtajana ja 1949 - 53 Turun väliaikaisen opettajakorkeakoulun rehtorina. Sota-aikana hän oli opettanut itäkarjalaisia opettajiksi koulutettavia opettajankoulutusleirillä.
 
Valtasaari lienee nuorena harkinnut tiede- tai teatteriuraa mutta päätynyt
– opettajaperheen poikanako? – opetusalalle.

Täsmällistä hallintoa

Antero Valtasaaren rehtorikaudesta 1952 – 72 kehittyi Heinolan seminaarin kukoistusvaihe. Hänen Hanna-puolisonsa toimi seminaarin englannin, saksan ja ruotsin kielen lehtorina. Paikkakunnalla heidät miellettiin rehtoripariksi, seminaarin imagon symboleiksi.

Antero Valtasaaren johtamistapa oli hallinnon kannalta täsmällinen, luotettava ja asiantunteva. Hän oli itse mukana seminaarilainsäädäntöä 1950-luvulla uudistettaessa ja pyrki soveltamaan sitä tarkoitetulla tavalla käyttövarojen mukaan. Hänen hallinnontuntemustaan tarvittiin myös melko usein kouluneuvoksen viransijaisena kouluhallituksessa. Valtasaaren aikana seminaari sai 1956-57 upean kansakoulurakennuksen ja 1960 uuden ruokalan, joskin monet muut suunnitelmat jäivät vaille rahoitusta. – Ansioistaan Valtasaari sai 1968 kouluneuvoksen arvonimen.

Harrastava seminaari

Heinolan seminaarin opiskelijarakenteessa tapahtui Antero Valtasaaren kauden aluksi 1953 olennainen muutos: naisseminaari päättyi, ja oppilaiksi tuli laitoksen kahdeksikymmeneksi viimeiseksi vuodeksi myös nuoria miehiä. Muutos näkyi Heinolan katukuvassakin. Opiskelijaoton määräsi kouluhallitus, mutta naisia ja miehiä koulutettiin likipitäen yhtä paljon. Valtasaaren aikana Heinolan kaksoisseminaarissa oli neljällä vuosikurssilla kerrallaan noin 240 oppilasta, ajoittain enemmänkin.

Oppilaat seminaariin valitsi rehtori pääsykokeiden jälkeen. Valtasaari antoi painoa erityistaipumuksille. Kun Heinolan seminaariin miltei koko hänen rehtorikautensa ajan hakeutui vuodesta toiseen oppilaaksi otettavien määrään verrattuna liki kymmenkertainen pyrkijämäärä, oppilaat olivat enimmälti valiojoukkoa. Valmistuneissa ja ilmeisesti seminaarissa persoonalliseen kehitykseensä ituja saaneissa on lukuisia taiteen ja tieteen alalla sekä ennen muuta lähiympäristössään merkittävästi vaikuttaneita.

Koulumiehenä Antero Valtasaari oivalsi, että koulun opettajiksi niin kaupunkeihin kuin maaseudulle tarvitaan paitsi opetuksesta huolehtivia myös ympäristön kulttuuriharrastuksiin monipuolisesti osallistuvia miehiä ja naisia. Sen lähtökohtia näkyi seminaarin oppilaiden harrastustoimissa. Heinolan seminaarissa toimi hänen aikanaan ja suosimanaan yli 20 oppilaskerhoa, laajimpien ja pysyvimpien laulun, soitinmusiikin, liikunnan ja kristillisen toiminnan rinnalla myös harvinaisempia, esim. slalomkerho.

Kelpo koulutusta, komeita juhlia

Antero Valtasaari huolehti seminaarin pysymisestä koulutukseltaan tuoreena. Opettajisto piti pedagogisia kokouksia, osallistui opintomatkoihin ja alansa kirjantekoon. Helsingin yliopisto suoritti laajahkon kasvatustieteellisen ns. Heinolan-tutkimuksen, joka ulottui aiempien oppilaiden virassa toimimiseen. Antero ja Hanna Valtasaari olivat myös uranuurtajia opettajankoulutuksen kansainvälistämisessä: seminaareihin saatiin vieraiden kielten opetusta, jopa ulkomaisia opettajia.  Oppilaiden opintomatkat Euroopan maihin vakinaistuivat, ja Heinolassakin kävi ainakin saksalaisia, englantilaisia ja sveitsiläisiä opiskelijaryhmiä.

Antero Valtasaaren vaikutuksesta Heinolan seminaari tuli oppilaiden ja heidän omaistensa tutuksi korkeatasoisesta juhlakulttuurin edistämisestä. Lukukausittaiset kuusijuhla ja päättäjäiset sekä muut merkkipäivätilaisuudet olivat puhe- ja musiikkiohjelmaltaan tasokkaita. Niitä harjoiteltiin huolellisesti. Antero Valtasaaren aikana järjestettiin lukuisia kertoja omaisten päivät. Harrastusnäytteiden esittelytilaisuuksia ja hengellissävyisiä hiljaisia päiviä pantiin toimeen.

Seminaarin ikäleidit, mm. Helmi Lehtonen, Helena Syrjälä ja Alli Heinämaa, tulivat arvovieraina opiskelijoille läheisiksi.

Puhuja ja ohjaaja

Antero Valtasaari oli hallintotehtävien ohella monitahoinen kulttuuripersoona. Hakuteoksessa hän ilmoitti harrastuksekseen suullisen esitystaidon. Se kuului hänen eri yleisöille pitämistään lukuisista puheista. Seminaarissa se merkitsi paitsi tämän alan opetusta myös sisällökkäitä ja osuvasanaisia opiskelijoille suunnattuja puheita. Rehtorin kasvatus- ja kulttuuriajatuksia kuultiin miltei joka viikko aamuhartauksissa mutta iskevimmillään juhlatilaisuuksissa, tietenkin lukukauden avajaisissa ja päättäjäisissä. Hän muisti tähdentää lapsen keskeistä asemaa opettajan toiminnassa.

Toinen Valtasaaren harrastusala oli teatteri ja näytelmien ohjaaminen.  Se perustui kirjallisuuden omakohtaiseen tuntemukseen. Harva se vuosi seminaarissa ja sen ulkopuolisellekin yleisölle esitettiin perusteellisesti harjoiteltu näytelmä. Thornton Wilderin Meidän kaupunkimme, Lauri Kokkosen Viimeiset kiusaukset ja Marja-Leena Mikkolan Laulu tuhannesta yksiöstä sekä lukuisat muut jäivät yhtä hyvin katsojien kuin esittäjiensä mieleen, samoin kuusijuhlien komeat Topeliuksen satunäytelmät. Seminaarin juhlasali oli myös kaupungin juhlien sija.

Osallistuva heinolalainen

Antero ja Hanna Valtasaari osallistuivat, kuten muukin seminaariväki – sekä opettajat että

oppilaat – Heinolan kulttuuri- ja järjestötoimintaan. Heillä oli kaupungin ja seurakunnan luottamustehtäviä. Antero Valtasaaren aktiivinen suhde Jyränkölään ja kansalaisopistoon sekä Vierumäen urheiluopistoon, samoin tärkeimpään paikalliseen mediaan Itä-Hämeeseen tuottivat molemminpuolista hyötyä. Seminaarin opetusharjoittelijoille neuvoteltiin 1954 alkanut Reumasairaalan lasten opetus. Valtasaaren aikana seminaari oli ekspansiivinen, nuoriso- ja kulttuurihakuinen yhteisö.

Erikseen kannattaa mainita muuan Valtasaaren kulttuuri-idea. Seminaarin kohtalaisista stipendirahastoista muodostettiin laitoksen loppuvaiheessa Suomen Kulttuurirahastoon Mikael Soinisen rahasto. Hyvin hoidettuna siitä kehittyi monen Heinolan seminaarista valmistuneen ja sittemmin taiteen tai tieteen alalla ansioituneen tukija.
                              
Kirjallinen toiminta

Antero Valtasaaren kirjallinen toiminta painottui oppi- ja kurssikirjoihin. Yhdessä professori Matti Koskenniemen kanssa hän laati koulutuksessa käytetyn Taitava opettaja –teoksen. Professori Inkeri Vikaisen kanssa hän julkaisi koulujen lukukirjasarjan, joka tehtävineen lajissaan ensimmäisenä opasti lukijoitaan kirjallisuuteen ja sen käsitteisiin.  Raittiuskasvatuksen kenttä -oppaan  kirjoittamisen pohjana Valtasaarella oli Turun saaristossa Rymättylässä kasvaneena ja kieltolain haittavaikutuksia, mm. salakuljetusta, läheltä nähneenä selkeä käsitys raittiuden eduista. Arvelen, että hänen ansiostaan seminaarisäännöstön jäykähkö oppilaan ehdottoman raittiuden vaatimus ajankohtaistettiin 1960-luvulla raittiiksi elämäntavaksi. Muutoksella oli vaikutusta seminaarilaisen arkeen. Heinolan ja opettajankoulutuksen historian kannalta merkittävä on Antero Valtasaaren 1972 toimittama julkaisu Heinolan seminaari 1899 – 1972. Alansa aikakauslehtien ja myös Itä-Hämeen kirjoittaja hän oli eläkeläisenäkin.

Koulutuksen muutoksia 

Opettajankoulutus etsi Valtasaaren toiminta-aikana uomiaan sekä määrällisesti että laadullisesti. Suurten ikäluokkien saavutettua kouluiän 1950-luvulla opettajia oli koulutettava runsaasti ja tehokkaasti. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden määrän kasvettua tarjoutui yhä useammalle mahdollisuus hakeutua kansakoulunopettajankoulutukseen Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun lisäksi kolmeen opettajakorkeakouluun. Joitakin seminaareja – Heinolaa niiden joukossa – suunniteltiin ylioppilaspohjaisiksi.  Kun ennen Heinolan seminaarin lakkauttamista rehtori ja opettajisto vuosikaudet kaavailivat Heinolan osuutta 1970-luvulla uuden opettajankoulutuslain mukaisessa koulutuksessa, sopivimmalta olisi tuntunut toimiminen joko Helsingin tai Jyväskylän yliopiston filiaalina.

Tulokseksi kehkeytyi kuitenkin kouluhallituksen kurssikeskus, sittemmin OPEKO.  Valtasaaren työ seminaarin rehtorina päättyi upeaohjelmaisiin viimeisiin lukuvuoden päättäjäisiin 1972.

Antero Valtasaari kuoli 6. huhtikuuta 1976. Hänet haudattiin Heinolaan, samoin kuin 1994 kuollut Hanna Valtasaari. Opettajana heidän seminaarissaan tunsin olevani kulttuurimyötäisessä, työtä kaihtamattomassa ja yhteiskuntaan avoimesti suuntautuvassa seurassa.

Kirjoittaja Pekka Rautamaa
oli Heinolan seminaarin
äidinkielen lehtori 1958–72.
Kuva on niiltä ajoilta.

Antero Valtasaaren syntymän 100-vuotispäivänä 15.12.2008 Heinolan seminaarin opettajien ja henkilökunnan sekä seminaarista valmistuneiden opettajien edustajat kävivät jättämässä Antero ja Hanna Valtasaaren haudalle kukat ja kynttilät kiitollisena ja kunnioittavana tervehdyksenä vuosista 1952-1972, jolloin Valtasaaaret vaikuttivat Heinolan seminaarimiljöössä.