ika Waltari sai ansaitsemansa huomion syntymänsä 100-vuotisillassa Heinolan WPK-talossa 17.11.2008.

”Heinola-Seura ja Heinolan museotoimi halusivat kunnioittaa Suomen kansan rakastamaa kirjailijaa omalla illalla, ovathan Mika Waltarin tuotannon pääteokset syntyneet täällä itähämäläisellä maaperällä, Hartolassa”, sanoi illan avannut Heinola-Seuran puheenjohtaja Kalevi Peltola.

Waltarin tuotantoa tutkinut professori Ritva Haavikko iloitsee siitä, että monipuolinen kirjailija saa viimeinkin osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Nykyään jo ensimmäisen kirjansa julkaissut kirjailijan alku saatetaan nostaa arvoon arvaamattomaan erilaisin palkinnoin, jopa yhden ainoan henkilön valitsemana. Mika Waltari on saavuttanut täyden arvostuksensa vasta kolme vuosikymmentä kuolemansa jälkeen.

Ovet auki Eurooppaan!

Mutta kansainvälisesti Waltari oli jo eläessään tunnustettu kirjailija – aikaansa edellä aikoina, jolloin kansainvälisyys oli taiteilijalle enemmänkin epäarvo. Tänä päivänähän kansainvälisyys on keskeinen arvo kaikilla elämän ja kulttuurin aloilla.

Mika Waltari kuului tulenkantajiin samoin kuin Heinolassa syntynyt Uuno Kailas, Hartolassa syntynyt Arvi Kivimaa ja Heinolan seminaarista opettajaksi valmistunut Katri Vala. Jo vuosia sitten pystytettiin Heinolassa Lyseonmäen koulun puistoon Tulenkantajat-patsas, Anja Juurikkalan monumentaalinen työ. Olkoon osa siitä omistettu myös Mika Waltarille, suomalaisten suuresti rakastamalle tulenkantajalle.

Illan odotetun puheenvuoron käytti filosofian maisteri Sinikka Larsen, tunnettu heinolalainen kirjallisuuden ystävä ja Jyränkölän kirjallisuuspiirin monivuotinen vetäjä.

Tässä lainauksia hänen ajatuksistaan:

Kuka oli tai on Sinikka Larsenin Mika Waltari?

Minun Waltarini: 12-vuotiaana puolisalaa luettu Sinuhe, yliopistossa Suuri illusioni, myöhemmin lukaistuna muutamia historiallisia romaaneita. Nelisen vuotta sitten luin Sinuhen kesän aikana kannesta kanteen toisellakymmenellä oleville lapsenlapsilleni. Vasta silloin tajusin lukevani todellista mestariteosta. Siksi olenkin nyt ollut kovin tyytyväinen siitä, että tätä esitystä varten sain hyvän syyn perehtyä laajemmin Waltariin.

Aika kohtelee kirjailijoita eri tavoin: jotkut ovat kuuluisuutensa huipulla tuoreeltaan ja unohtuvat sitten nopeasti, jotkut ovat ”kiintotähtiä”, jotkut löydetään vasta vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja myöhemmin. Mika Waltarilla on tässä suhteessa omalaatuinen historia.

Waltari on aina ollut suosittu, hänen teoksiaan on aina luettu paljon. Esimerkiksi tänä vuonna Sinuhe äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi. Kun kysyttiin, kuka suomalainen kirjailija on voittanut Nobelin palkinnon, eniten ehdotettiin Mika Waltaria, mutta nobelistiksi arveltiin myös mm. Aleksis Kiveä, Eino Leinoa ja Väinö Linnaa. Yksikään vastaaja ei muistanut, että kirjallisuuden Nobelin sai vuonna 1939 F.E. Sillanpää, joka siis kuuluu suhteellisen nopeasti varjoon jääneisiin kirjailijoihin.

Waltari – työnsankari

Waltari on kirjallisuutemme työnsankari. Luomisprosessi kesti tasan 40 vuotta (1925–1964) eli 17-vuotiaasta 56-vuotiaaksi.

Waltarin tuotanto keskittyi kolmeen huippukauteen: nuoruustuotantoon, 1940-luvun ja 1950-luvun suuriin vuosiin ja valmiina akateemikkona tuotettuun kristilliseen trilogiaan.

Waltarin tuotanto sisältää 22 romaania, 15 pienoisromaania, 11 tietokirjaa, 26 näytelmää sekä lukuisan määrän muita julkaisuja ja kirjoituksia. Elokuviin hän teki kahdeksan käsikirjoitusta.

Määrällisesti Waltarin tuotanto on huikea, viiden tai kuuden ahkeran ja pätevän kirjailijan työ. On selvää, että tällainen tuotanto on epätasainen. Waltari hankki leipänsä kirjoittamalla eikä nirsoillut, vaan kirjoitti omien näkyjensä ja tavoitteidensa lisäksi sitä mitä pyydettiin.

On tärkeää muistaa, että vaikkei Waltari tehnyt ennakkosuunnitelmia teoksistaan, hän uurasti äärimmäisen ahkerasti keräämällä faktatietoa siitä ajanjaksosta, johon hän historiallisen romaaninsa sijoitti. Hän vieraili kirjastoissa ja museoissa sekä kotimaassa että ulkomailla, luki tutkimustietoa usealla kielellä ja perehtyi pikkutarkasti esineisiin, kuviin ja karttoihin saadakseen mahdollisimman autenttisen kuvan kulloisestakin kulttuurista ja aikakaudesta.

Waltaria on nimitetty automaattitulostimeksi, sillä teksti tuli lähes valmiina paperille, vaikkei apuna ollutkaan nykyaikaisen tekstinkäsittelyn mahdollisuuksia. Työpäivät olivat vähintään 7-tuntisia ilman pientäkään taukoa. Arkkeja täyttyi päivässä keskimäärin 15, parhaimmillaan 27. Waltari lopetti päivän työn kesken konekirjoitusarkkia, jopa kesken lausetta, mikä helpotti aamulla jatkamista. Teoksen ensimmäiset 10 sivua hän usein lopulta poisti kokonaan; niiden avulla hän oli kuitenkin päässyt alkuun. Viimeiset sanat olivat puolestaan hänelle erityisen tärkeitä.

Waltari oli näkötyyppi. Kuvataide oli hänelle erittäin läheinen taidemuoto. Tekstissä toistuu tavattoman usein valo, hehku, polttava valo, tuli jne. Erittäin leimallinen tyylikeino oli toisto. Esimerkiksi Sinuhen tyyliä on rinnastettu Raamatun jyhkeään, toistoa viljelevään tyyliin.

Mika Waltari toteutti elämänsä tarkoitusta neljäkymmentä vuotta. Sen jälkeen tuli pysähdys, tekstiä ei enää syntynyt. Näin kului vielä viisitoista pitkää vuotta täynnä tyhjän paperin murhetta. Kirjailija saattoi jopa viikkoja tuijottaa kirjoituskoneessa olevaa arkkia saamatta syntymään ainoatakaan sanaa.

Tätä tragediaansa hän on kuvannut esseessään 70-luvulta:

”Kirjoittamaan olen syntynyt ja kasvanut. Millään muulla ei ole elämälleni riittävää tarkoitusta. Kun sanat lakkaavat elämästä, on omakin aikani lopussa. - - - Ja jäljellä on työhuoneeni kirjoineen, tupakantuoksuineen, mutta luomisen paratiisin nurkasta se on muuttunut kidutuskammioksi.”

Vuotta ennen kuolemaansa hän valitsi mitaliinsa sanat ”nöyryys – intohimo”. Hänen keskeisiksi tunnussanoikseen lisäisin vielä kolmannen, yksinäisyyden. Nöyryys – intohimo – yksinäisyys. Näiden poolien välillä kaikki hänen parhaat henkilöhahmonsa toimivat, etsivät jumalaansa ja toista ihmistä, aivan niin kuin kirjailija itsekin.

Vaikka Mika Waltari on jo kauan ollut poissa, hänen taiteensa hehku ja polte säilyvät kertoen ihmisenä olemisen suurta tarinaa. Tämä kiteytyy kauniisti Sinuhen, kirjailijan alter egon, viimeisiin sanoihin:

”Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.”

Joka hetken herrasmies

Mika Waltarin arkiminää valotti mielenkiintoisilla tarinoillaan paluumuuttaja Eino K. Nurminen, joka nuorukaisena oli saanut seurata Kalhon meijerin pikkurenkinä Mika Waltarin elämää Kalhon kartanon maisemissa monien kesien aikana.

Rakkautta saadaan kiittää, että Mika Waltari tuli Hartolaan. Hän meni vuonna 1931 naimisiin Kalhon kartanon tyttären Marjatta Luukkosen kanssa. Nurminen oli säilyttänyt hyvinkin tarkkaan pikku muistoja ja huomioita tästä joka hetken herrasmiehestä keppeineen ja maitokannuineen kartanon mailla menossa postiin tai meijeriin.

Illan ohjelmassa oli myös Anna Tiaisen lausumia Mika Waltarin runoja ja Heinolan musiikkiopiston nuorekas Iitti-trio esiintyi.

Väliajan tarjoilun lomassa tutustuttiin Heinolan kaupunginkirjaston Waltarin tuotantoa esittelevään näyttelyyn.

Ennen Mika Waltari -illan alkua julkistettiin Heinola-Seuran kolmas perinne- ja kotiseutukirja Heinolan kyliltä ja kaduilta.