Tukkilaismuisteloiden ilta veti
väkeä WPK-salin täyteen

Metsäradiolla ilta alkoi

”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen sydänmailla.
Vielä niitä ollaan reippaita poikia tukkijoilla vailla.

Huhtikuussa ne parhaat poijat tukkijoelle astuu,
siellä ne saappaat likoaa ja housun puntit kastuu.

Kosken kohina ja honkain humina se on meidän soittoamme,
eikä me muuta muistella kuin omaa armastamme.”

etsäradion sävelissä ja tunnelmissa ilta aloitettiin. Ei ollut paikalla Kipparikvartettia, vaan tukkilaisten laulu- ja soitinryhmä viritti laulun. Salin täyteinen yleisö oli mukana illan tutuissa alkuriimeissä. Metsäradion tunnelmissa jatkettiinkin.

”Hyvää iltaa metsien miehet ja naiset. Tukkilaisilta Heinolassa alkaa.”

Illan juontaja Kalevi Peltola johdatti kuulijat illan alkutunnelmiin metsäradion mukana:

”Metsäradio perustettiin aikoinaan ulkoiseksi viihdykkeeksi ja myös hyödyksi ja opiksi tukkikämpillä  olijoille ja muille metsätöissä raataville metsien miehille.

Sotien jälkeen valtion metsäkomitea pyrki tehostamaan metsien hyötykäyttöä houkuttelemalla työväkeä vielä lisää aivan uudenlaisella tavalla, radiopropagandalla. Tunnuksena oli ”puulla parempiin päiviin”.
Yleisradion silloinen uusi pääjohtaja Hella Wuolijoki sai tästä pitkään eläneen idean erityisen Metsäradion perustamisesta. Ohjelmaa lähetettiin aluksi peräti kolmasti viikossa. Ohjelman ensimmäinen juontaja oli 1945-1965 Pekka Tiilikainen.

Ohjelman tunnuslauluna oli vuosien ajan Oskar Merikannon sävellys Vielä niitä honkia humisee, jonka jälkeen radio-ohjelman juontaja lausui kaikkien muistamat sanat "Hyvää iltaa, metsien miehet."
Metsäradio järjesti vuonna 1967 kilpailun, jonka tuloksena vanhentuneeksi katsotun metsätyömies –nimen tilalle tuli vieläkin käytössä oleva metsuri.”

Metsäradio elää yhä, mutta nykyään ohjelmalla ei ole tunnuslaulua eikä varsinaista juontajaa. Eikä meidän iltamme ole mikään metsäradion lähetys, vaan tulipahan luotua metsäradion avulla näköalaa tälle meidän illallemme” totesi juontaja.



Heinolalaista tukkilaisittain

Paikalliset tukkilaiset Antti Aronen, hanuri, Pentti Timonen alias Severi Suhonen ja Seppo Hokkanen, laulu, esittivät iltaan sopivaa soittoa ja laulantaa metsäradion tapaan: Heila Heinolasta, Kaksi vanhaa tukkijätkää, Helena ja Heluna...



...sekä Seppo Hokkasen esittämänä Huutolaispojan laulu.



Suurin osa illan yleisöstä oli katsellut rannalta käsin vuosikymmenien ajan Heinolan ohi lipuvia hinaajan vetämiä tukkilauttoja ja jännittänyt lauttojen ohittamista siltojen alitse alajuoksulle.  Sekin näky on jo vain muistoissa ja perhealbumien sivuilla. Siksi oli tärkeää päivittää muistot illan aikana.

Yllätyksenä yleisö koki monien muistikuvien heräävän elämään, kun veljekset Veikko ja Pekka Grenman olivat lähettäneet iltaan kuvalliset terveiset Heinolan tukinuitoista, joita he olivat taltioineet Kymin uitoista kertovasta elokuvasta ja tv-lähetyksestä Heinolasta vuodelta 1973, jolloin Kymin uittoyhdistys täytti sata vuotta.

Tämän jälkeen oli Heinolan tietäjän Esko Aallon vuoro tulla täydentämään nähtyjä kuvia ja kertomaan minkälaista tuo uitto käytännössä olikaan nuorukaisen kokemana. Esko oli ollut neljä kesää uittoyhtiön palveluksessa monien nuorten heinolalaismiesten tavoin. Oli monenlaista kerrottavaa ja tuttuja henkilöitä vilisi Eskon muisteloissa.



Tukkilaisillan alkuosa oli paikallista tietämystä ja tunnelmia uitoista Heinolan osalta.
 
Metsää, puuta ja kovaa työtä

Tilaisuuden vieraaksi saapunut metsänhoitaja Esko Pakkanen laajensi uittojen historiaa valtakunnallisesti. Hän on vuosien varrella perehtynyt työssään laajasti Suomen metsä-, höyrylaiva- ja uittohistoriaan sekä metsäperinteen historiaan.



Pakkanen on kirjoittanut toistakymmentä julkaisua tutkimustensa ja kokemustensa perusteella. Hänen viimeisin teoksensa on Joka uittaa se voittaa. Uitot suomalaisena liikennemuotona ovat siis olleet entisaikoina kannattavaa hommaa, kunnes nelipyöräiset tukkien kuljetusvälineet ja koneet korvasivat suuren osan vesiväylien vaivalloisesta ja monimutkaisesta uittotyöstä.

Monilla kuulijoista oli romantisoitunut kuva tukinuitoista ja tukkilaisuudesta. Ehkä Teuvo Pakkalan suosittu Tukkijoella-näytelmä on sekoittanut uittorintamalla toden ja tarun.

Esko Pakkasen kuultu puheenvuoro vei yleisön aiheen rankemmalle puolelle, uiton työhön ja vaivaan. Uittotyö oli raskasta ja usein vaarallista sekä yllättävän monimutkaista. Esityksessä vilisi termejä; purouitto, jokiuitto, nippu-uitto, uittoränni, varppaaja, hevosponttoo, tukkisuma… Tämän ajan ihmiselle hyvää yleistietoutta ja arvostuksen lisääntymistä uitoissa mukana olleille.

Uittotyön vuosisatainen kehittäminen ja väylien rakentaminen mahdollisti töihin uusia tapoja ja menetelmiä, jotka helpottivat uittojen fyysistä työtä. Uittojen historiassa oli tärkeää myös vesiväylien varsille syntyneiden kymmenien sahojen nousu ja työllistävä vaikutus.

Uitoilla oli Suomessa sekä taloudellinen että sosiaalinen merkitys. Uitot ja metsätalous tarjosivat aikoinaan sivu- tai päätoimen suurelle osalle Suomen tilatonta tai pientilallista väestöä.

Esko Pakkasen monipuolinen Suomen uittotyön historiallinen katsaus oli Heinolan tukkilaisillassa hyvä sidos ja kunnianosoituskin aikaan, joka omalla siivullaan kosketti myös meitä heinolalaisia, ainakin niitä jotka omalla työpanoksellaan olivat vuosikymmenien aikana mukana kohottamassa suomalaista hyvinvointia ja ansaitsemassa jokapäiväisen leipänsä uittojen palveluksessa.

Tukkilaisromantiikkaa kesäteatterissa

Heinolassa elettiin kesällä 1986 tärkeää teatterikesää. Teatteriohjaaja Irja Turunen ja paikalliset harrastajanäyttelijät valmistivat Heinolan kesäteatteriin Teuvo Pakkalan Tukkilaiset–laulunäytelmän. Yksi näytelmässä mukana olleista oli silloinen nuorimies Pekka Pipatti.



Hän kertoi muistojaan näytelmästä ja sen valmistamisesta. Tukkilaiset–näytelmä innosti nuorta miestä jatkamaan näyttelemistä ja valmistumistaan alalle. Pekalla oli vielä haaveena toteuttaa Heinolassa uudelleen tämä romantisoitu kuva tukkilaisista. Sekin aika tulee.

Mitä on vielä jäljellä tukinuittoajoista Heinolassa?

Ainakin Heinolan uittojen muistomerkkinä seisoo Rantapuistossa valppaana Tukinuittaja-patsas kekseineen ja kertoo olemuksellaan kaipauksesta ajasta, jota Heinolassa ei enää ole.



Myös Vierumäen tieliittymästä löytyy Panu Patomäen ympäristöteos Kaksi tukinuittajaa tukkilautalla ja riista-aitaa. Uittomiehet kekseineen kertovat ohikiitäville alueen voimakkaasta puuteollisuuden osaamisesta ja Kymen virran tukinuittoperinteestä. Teos paljastettiin 26.10.2007.



Molemmat teokset ovat muistomerkkejä Heinolan lähihistoriasta, kertoi Sirpa Juuti kaupunginmuseosta.
Emil Cedercreutz, Tukinuittaja-patsaan tekijä (1879 – 1949), oli kuvanveistäjä ja kuvanveiston ohella siluettien maan kuulu tekijä. Cedercreutz kuvasi töissään mielellään hevosia: työhevosia, uljaita ratsuja, loppuun ajettuja vetojuhtia ja raisuja varsoja.



Emil Cedercreutz oli saanut tuntuman maatyöhön kotitilansa Köyliön kartanon mailla, ja tuloksena olivat merkittävät monumentit Äestäjä Porissa, Kyntäjä Harjavallassa ja Äidinrakkaus Helsingissä.  Hän perusti myöhemmin museon arkisen maatyön arvostuksen kohottamiseksi. Museon nimeksi tuli Maahengen temppeli. Cedercreutzin omien sanojen mukaan sen tuli olla: ”...maanviljelyksen virren alkusoitto, ylistyslaulu maan, auringon ja ihmisen yhteistyölle”.

Cedercreutz teki kotiseututyötä muun muassa luovuttamalla veistoksiaan ja kohokuviaan osin korvauksetta, osin vain valukustannusten hinnalla tai muuten hyvin pienestä korvauksesta satakuntalaisille yhteisöille. Heinola sai myös lahjoituksena osansa Emil Cedercreutzin säätiön kautta, kun Tukinuittaja–patsaan kipsiteos vuodelta 1920 toteutettiin pronssivaluksi 2001 ja luovutettiin kaupungille. Museonjohtaja Kari-Paavo Kokin yksi työpaikka on ollut hänen museossaan Harjavallassa.

Kun Lahden ja Heinolan välinen moottoritieosuus valmistui vuoden 2005 loppupuolella, haluttiin  tien Heinolan lähiympäristön kaunistukseksi pystyttää ympäristöteoksia muistuttamaan ohikiitäviä Heinolan olemassa olosta ja läheisyydestä.

Heinolan Rahasto järjesti kilpailun heinolalaisille taiteilijoille mahdollisista ympäristöveistoksista. Kilpailun tuloksena kolmiosainen Valliherrat-teos tilattiin taiteilija Panu Patomäeltä, joka myös itse valmisti puusta tehdyt veistokset. Rahaston lisäksi teoksen rahoitukseen osallistuivat Marjatta ja Eino Kollin säätiö sekä Niilo Helanderin säätiö. Materiaalin lahjoitti Versowood.

Tietaiteen hirviperhe on pystytetty asuntomessualueen kohdalle ennen Tähtisiltaa ja peuraperhe kirkonkylän kohdalle. Ympäristötaideteos Valliherran kolmas vaihe paljastettiin viimeisenä Heinolan Vierumäelle.

Panu Patomäki on heinolalainen kuvanveistäjä. Hänen realistisia veistoksiaan on useitakin eri puolella Suomea, Heinolassakin ainakin kuusi. Ehkä hänen kuuluisin patsaansa on Työläisäiti-patsas Alppiharjun puistossa Helsingissä.

Loppunaurut järjesti Jouko Juurikkala tositarinallaan.



Ilta päättyi kiitoksiin monille tahoille. Kyseltiin jo seuraavan kevään aihetta muisteluillaksi. Se löytyy varmasti vuoden kuluessa, ehdotuksiakin voi lähettää Heinola-Seuran osoitteella.

Kiitos illasta!

Kalevi Peltola
yksi illan tukkilaisista

Kymenvirran kuvat: Teuvo Salminen
Muut kuvat: Kalevi Peltola
Kuvien editointi ja sivunvalmistus: Arto Sakari Korpinen