YLISTYSLAULU ELÄMÄLLE

Tänään, kun auringon kuumat ja häikäilemättömät
hyväilyt jälleen kerran
ovat herättäneet eloon
koko luomakunnan,
ja maailma on räjähtänyt täyteen
luomisen rajua riemua,
juuri tänään
tahtoisin laulaa ylistyslaulun
sinulle, elämä.

Tahtoisin laulaa
lasinkirkkaan laulun,
jonka sävel soi kuulaana ja kauniina
niin kuin mustarastaan huilu
himmeässä kesäyössä.

Tahtoisin laulaa
yksinkertaisen laulun,
jonka jokainen sana on tosi ja aito,
niin kuin koivun tuoksu
ensimmäisen kevätsateen jälkeen.

Tahtoisin laulaa näin:
Rakastan sinua, elämä,
rakastan silloin kun annat,
kun ruhtinaslahjojesi runsaus
ryöppyää ylitseni,
kun ilo, hellyys, ystävyys, ihmisen läheisyyden
lämpö
lankeavat osakseni,
ja sydämeni on kevyt ja onnellinen.

Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua
silloinkin, kun sinä otat,
kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi,
kun kiellät jotain keskeistä,
jotain, jota ilman on autiota elää,
tai pakotat minut hyväksymään
kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden.

Sillä saaminen ja luopuminen,
tuleminen ja lähteminen,
alku ja loppu,
kaikki ne kuuluvat sinun kuvaasi, elämä,
ja siksi tahdon tänään kiittää sinua kaikesta,
itkusta ja naurusta,
ilosta ja tuskasta,
rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta,
kukkimisesta ja kuihtumisen kivusta,

sillä katoamisen ja kuoleman varjon alla
täyttää sydämeni riemuitseva kiitollisuus:
olen saanut olla ihminen.

Raili Malmberg