|
|
|
ESKO AALTO
– KIRJOITTAVA TIETÄJÄ
Jokapäiväinen näky Heinolan kaduilla on
kaksi reippaasti kävelevää, vilkkaasti
keskustelevaa senioria: Vuokko ja Esko Aalto.
Tuttuja, ystäviä riittää joka
kadunkulmassa. Hatun nostoja herrasmiehen tapaan. Kuulumisia vaihdetaan
ja useimmiten ne kääntyvät tuttuihin
aiheisiin ja muisteloihin maisemien mukaan. Jo äiti kertoi,
jatkaa Esko, loputtomiin.
Kävelyretket Vuokolle ja Eskolle ovat aina
kotiseuturetkiä, palautumia tämän
päivän Heinolassa lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.
Tarinat alkavat elää omaa
elämäänsä ja kotiin tultua ne
laitetaan visusti paperille, toisten muisteloiden joukkoon. Esko on
aina asunut Heinolassa, näin muunlaisia muisteloita ei ole.
Esko ja Vuokko Aalto Wanhan Ajan Joulu -tapahtumassa 2007
Vuosien kuluessa Eskosta on tullut kirjoittava
tietäjä. Kirjoittelu Itä-Häme
-lehteen alkoi vuonna 2001. Myönteinen palaute innosti Eskoa
jatkamaan kirjallista tuotantoa. Kun äidin kertoma loppui,
jatkuivat muistelot omilla terävillä tarinoilla.
Lähes 200 muisteloa Itä-Hämeen lukijat ovat
saaneet vuosien kuluessa lukea.
Eskon tarinat ovat tosia, melkein kaikki omakohtaisesti koettuja,
henkilökuvauksia tai jonkun tapahtuman innoittamia. Joskus
muistin haparoidessa vanhat asiakirjat ovat laajentaneet
tietämystä ja syventäneet tarinan arvoa.
Periaatekin Eskon muisteluissa on, tarina ei saa olla sopimaton, ei
karkea, tarinalla ei saa loukata ketään. Siksi Eskon
tarinat ovat ystävällisen lämpimiä,
nautittavia ja ajankuvauksina herkullisia.
"Terve uteliaisuus elämään on äidin
perintöä", kertoo Esko. "Rakkaus kotiseutuun ja
kunnioitus menneitten sukupolvien työtä kohtaan ovat
antaneet elämälleni suuntaviivat. Se ehkä
näkyy minun tarinoissani."
Kalevi Peltola
Seuraavassa kolme Eskon muisteloa.
Sireenin
ja omenapuunkukkien kaupunki
Heinolassa on ollut hyvä kasvaa isoksi ja vanhaksi.
Lähes 80 vuotta on minulla ollut onni saada ja voida
elää täällä tarvitsematta
koskaan olla täältä pois.
1928 asukkaita oli 1800, tänään 23 000.
Vanha puukaupunki on hävinnyt, tilalla on
kivitaloyhteisöt. Pölyäviä
sorakatuja ei juuri ole, ei myöskään
seminaaria eikä kylpylaitosta. Kulkuyhteydet ylös ja
alas ovat hyvät, lähiseudulle huonot. Kaupungin
tunnus junasilta hoitaa vain tavaraliikennettä teollisuuden
tarpeiksi. Henkilöliikenne päättyi
25.5.1968. Etenevä kehitys vie ja tuo aina jotain.
Ulkoilumahdollisuudet ovat erinomaiset. Lähellä on
myös maan suurin ja tunnetuin Suomen Urheiluopisto. Parhaita
anteja ovat lisäksi kesäteatteri ja museot,
ympäröivä luonto ja kesätori.
Vesitorni on myös hyvä käyntikohde.
Entäs ihmiset?
Epäystävällistä
väkeä en ole juuri tavannut. Me
itä-hämäläiset saatamme olla
yksitotisia vaikeasti lähestyttäviä mutta
tutustumisen jälkeen löytyykin hyvä ja
hauska ihminen. Tänne kotiutuneet muunheimolaiset ovat
tervetulleita parantamaan meidän
ennestäänkin hyviä avujamme! Suuri rikkaus
on tavata lähes päivittäin tuttuja. Ei
tarvitse potea yksinoloa. Tosin eräs tuttavani muutti suureen
kaupunkiin, täällä kun tuttuja tapasi
vähän väliä. vanhat kohteliaat
herrat nostavat hattujaan, on Miikkaa, Wunia, Jaakkoa, Veikkoa ja
Eskoa. Heinola on parempi kuin luullaankaan.
Esko Aalto
Ps. Kauan sitten omenapuiden kukat koristivat keskikaupungin pihoja,
sireenien tuoksu täytti ilman…
ITÄ-HÄME 15.7.2006
Rautatiesilta
Rautatiesilta on ollut 72 vuotta Heinolan kaupungin tunnus.
Sieltä on erinomaiset näkymät kaupunkiin.
Paitsi junakuljetuksia se välittää
myös talousveden ja kaukolämmön siirtoa.
Silta on tukevasti teräskaaren ja kymmenen kivipilarin
varassa. Lapsena kiipesimme usein kaaren päihin, joiden alla
pehmikkeinä kiveä vasten on lyijylevyt. Ulos
jääneistä sivuista hakkasimme lyijylastuja
onkia varten. Virtasen Lasse ja Erkki kiipesivät kerran jopa
kaaren ylimpään kohtaan!
Joskus sylkäisimme kiskolle ja asetimme siihen Nikolain
5-pennisen. Junan mentyä se oli ohentunut ja levinnyt.
Sillan kaide on kuin muistikirja. Siinä on kirjaimia ja
kirjoituksia. 25.6.-41 tapahtuneen pommituksen muistona kaiteessa on
myös sirpaleen tekemä reikä. Vuonna -44
kaiteessa oli kirjoitus "viimeinen vuosi Suomessa". Liekö
ollut joku inkeriläinen, joka hartaasti odotti kotiin
pääsyä!
Vuonna 1942-44 sillan eteläpäässä
oli raskas IT-konekivääri ja pieni ammusvarasto.
Vietimme siellä Lassen kanssa monet yöt valmiina
suojelemaan kaupunkia.
Nyt sillan harmaa väri alkaa rapistua ja ruoste tulee tilalle.
Kesällä 2002 soitin Helsinkiin VR:n virastoon
ehdottaen sillan maalaamista alkuperäisen punaiseksi.
Toivottavasti junaliikenne jatkuu!
Esko Aalto
ITÄ-HÄME 16.4.2005
Tatjana
v. Schwanck
Heinolalaiset muistavat vielä Tanjan. Hän oli
saksalais-venäläisen aatelisperheen tytär.
Vallankumouksen pyörteissä alle 2-vuotias
tytär pakeni äitinsä ja kahden
tätinsä mukana Suomeen ja asettui
Tyrisevällä olevaan perheen huvilaan. Isä
joutui jäämään
Venäjälle näkemättä
enää perhettään.
Tanja sai mahdollisuuksien mukaisen aatelisneidon kasvatuksen.
Hän oppi puhumaan viittä kieltä ja
jokapäiväisiin harjoituksiin kuuluivat myös
maalauksen ja pianonsoiton opiskelu.
Vuonna 1939 Tanja tuli evakkona äitinsä kanssa
Heinolaan. He asuivat useita vuosia "Turistin" piharakennuksessa.
Silloin alkoi myös pitkäaikainen, läheinen
ystävyytemme Tanjan kanssa.
Taideopintojen jälkeen hän avioitui Toivo
Väänäsen kanssa. Näin muodostui
vahva taiteilijapari Heinolaan. Tanja rakasti kukkia ja niitä
hän mielellään kuvasi, mutta myös
maisema- ja muotokuvat toteutuivat onnistuneella tavalla.
Avioliitto päättyi vuonna 1965 Tanjan kuolemaan. Topi
löysi vielä läheisen
ystävän ja avioitui hänen kanssaan. Aikanaan
tämäkin liitto päättyi toisen
osapuolen poismenoon vuonna 1993. Nyt oli Topin vuoro
lähteä.
Muutama vuosi sitten Topin Sirkka-rouva lahjoitti minulle kauniin
Tanjan työn "Katu Naantalissa". - Tämä
kuuluu sinulle, hän sanoi.
Taulu oli löytynyt Topin ja Tanjan
taulukääröjen joukosta. Kapea katu, vanhoja
taloja, lehtevä puu, auringonpaistetta…
Tarkastelin kiinnostuneena taulua. Hämmästyin
suuresti nähdessäni oikeassa alareunassa olevan
tekijän nimen. Se ei ollutkaan tuttu T. Schwanck, vaan
– E. Aalto! Tanjan huumoria sekin.
Tanja ja Topi elävät yhä
keskellämme taulujensa kautta.
Esko Aalto
ITÄ-HÄME 3.12. 2001
|
|
