Pekka Rautamaa:

HEINOLAN SEMINAARISTA OPETUSALAN
KOULUTUSKESKUKSEKSI 
 
 

Seminaarin vanhimmat rakennukset valmistuivat vuosina 1901–1902
arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnittelemina. Kuva: Kalevi Peltola
 
 

Kasvava kansakoulu tarvitsi opettajiensa kouluttamiseen seminaareja, lat. seminarium 'taimitarha'.

1800-luvun lopulla niitä oli suomenkielisinä Jyväskylässä, Sortavalassa, Raahessa ja Raumalla sekä ruotsinkielisinä Tammisaaressa ja Uudessakaarlepyyssä.  Heinolan ja Kajaanin seminaarit perustettiin samoihin aikoihin, mutta Heinola pääsi aloittamaan aiemmin eli 1899. Itsenäisyyden ajalla perustettiin Hämeenlinnan, Tornion, Kemijärven ja Savonlinnan seminaarit.

Paikkakuntia arvioiden seminaarit olivat mitä tehokkainta aluepolitiikkaa. Sijoituspaikoista kiisteltiin. Heinolan kilpakumppaneita perustettavasta seminaarista olivat Lahti, Hämeenlinna ja Mikkeli. Heinola oli seminaarin alkaessa todella hiljainen 1500 asukkaan pikkukaupunki, ja rautatiekin sinne saatiin vasta 1932.


Oppilaaksi pääsy tiukassa

Seminaarin oppilaaksi pääsyn edellytyksenä oli koulutuksen yleistyessä kansakoulun käynti, myöhemmin esim. Heinolassa keskikoulu. Seminaarin lakkautuessa 1972 sen viimeisistä oppilaista noin puolet oli opiskellut enemmän kuin keskikoulun, tytöistä suuri joukko oli  ylioppilaita. Ylioppilaita oli jo varhain valmistettu kansakoulunopettajiksi hospitantteina. Jyväskylän seminaari oli 30-luvulla muutettu kasvatusopilliseksi korkeakouluksi. Sotien jälkeen aloittivat toimintansa myös Helsingin, Turun ja Oulun va. opettajakorkeakoulut.

Seminaari pääsi valitsemaan oppilaansa suuresta joukosta. Esim. ensimmäisenä opettajavuotenani 1958 Heinolaan pyrkineistä vain noin joka kymmenes valittiin, naisista joka kolmastoista.  Kun naisia oli pyrkijöiden joukossa enemmistö ja valtaosa eteläsuomalaisia, varsinkin Heinolan ja Hämeenlinnan seminaarit olivat suosittuja. Koulutus kesti kauimmillaan kuusi vuotta, keskikoulupohjaisena neljä vuotta.

Seminaarit kuuluivat kouluhallituksen alaisuuteen.  Se määräsi otettavien oppilaiden lukumäärän. Miehille ja naisille oli omat kiintiönsä. Heinolan seminaari toimi vuoteen 1953 saakka naisseminaarina. Viimeisinä  vuosikymmeninä miehiä ja naisia oli jokseenkin yhtä paljon. Seminaarilaitoksen alkuaikoina kansakoulunopettajan koulutus tarjosi naisille sairaanhoidon ohella mahdollisen väylän virkauralle. Miesten osalta joukossa säilyi pitkään niitä, jotka esim. taloussyistä eivät olleet päässeet jatkamaan kansa- tai keskikoulua pidemmälle, vaikka olivatkin sangen lahjakkaita.


Kaikkialta Heinolaan

Heinolan seminaarin oppilaat olivat lähtöisin kaikkialta Suomesta, viimeisinä toimintavuosina erityisesti myös pääkaupunkiseudulta ja tietenkin Heinolasta ympäristöineen. Päärekrytointialueita olivat Hämeen ja Mikkelin läänit sekä Kymenlaakso. Oppilaat olivat eri yhteiskuntaluokista, isä piispasta sekatyömieheen, mutta joka kymmenennen vanhemmista ainakin toinen oli kansakoulunopettaja.

Seminaariin kuuluivat osina opettajaopisto ja harjoittelupaikkana kansakoulu. Opettajakategoriat olivat useimmissa aineissa seminaarin lehtorit  ja opettajat sekä kansakoulun oppilaiden opettajat. Opetusharjoittelijoiden ohjauksesta huolehtivat nykytavan mukaan sekä kansakoulun että opettajaopiston opettajat. Opettajien kanssakäynti oli vilkasta, opettajainkokoukset runsasasiaisia,  ja meillä oli yhteinen ammattijärjestö eli SUHOn edeltäjä Virkamiesliittoon kuulunut Suomen seminaarien viran- ja toimenhaltijat. Se aloitti kesäpäivien järjestämisen 1950-luvulla.


Merkkihenkilöitä kouluttajina ja koulutettavina

Heinolan seminaarin johdossa oli merkittäviä kulttuurihenkilöitä. Ensimmäinen johtaja oli Mikael Soininen (aik. Johnsson), myöhempi kouluhallinto- ja tiedemies. Viimeinen rehtori oli kouluneuvos Antero Valtasaari. Opettajissa oli alansa taitajia ja pedagogipersoonallisuuksia, esim. johtajatar Helmi Lehtonen, naisvoimistelun kehittäjä Fanny Stenroth, kieliopintekijä Yrjö Paalanen, opettajasisarukset Siviä ja Alli Heinämaa, monipuolinen musiikkimies Leo Härkönen sekä kuvataiteilija Jouko Lapintie. Luokkakokouksissa he ja monet muut merkittävät opettajat tulevat keskustelunaiheina yhä esille nuoren ihmisen ajatuksia muovanneina.

Valmistuneista kansakoulunopettajista monet toimivat työnsä ohella sivistysrientojen ohjaajina. Opettajaksi koulutetuista taiteen alan merkkihenkilöistä tulevat omalta ajaltani mieleen etenkin  Jorma Hynninen ja Jaakko Ryhänen sekä kirjailija ja muusikko Sakari Issakainen. Tiedemiehinä kasvatustieteen alalla seminaarista valmistuneita on  lukuisia. Mutta ennen kaikkeahan Heinolasta on valmistunut opettajia, kaikkiaan  runsaat 3350.


Seminaari  vaikuttajana Heinolassa

Seminaari oli Heinolan kulttuuri- ja yhteiskunnalliselle elämälle keskeinen. Sen opettajat osallistuivat vilkkaasti, lukumääräänsä nähden ylimittaisesti luottamus- ja järjestötehtäviin. Oppilaat olivat suosittuja ohjaajia nuorten järjestöissä ja kansalaisopistossa. Reumasairaalan koulun opettajina toimivat vuosikaudet seminaarin opetusharjoittelijat. Heinolassa ei ollut oppilasasuntolaa, ja siksi kaupunkilaisille toivat sivutuloja 73 vuoden ajan seminaarilaisvuokralaiset.

Viime aikoinaan noin 60 henkilöä työllistäneen seminaarin henkilöstön verotuotto ja ostovoima olivat merkittävät. Ennen kaikkea tärkeä oli kuitenkin seminaarin kansakoulu, aiemmilta nimiltään mallikoulu ja harjoituskoulu. Se koulutti pääosin valtion kustannuksella vuosien mittaan tuhannet heinolalaislapset, aluksi ihan jokaisen. Loppuaikoina koulun oppilasvahvuus oli liki 300. Ja saipa kaupunki vielä valtiolta korvauksetta seminaarin lakkautuessa arvostettavan koulukiinteistön.

Seminaari ei Heinolassa ollut irrallinen saareke. Sen väki osallistui  eikä pannut kynttiläänsä vakan alle. Pienellä paikkakunnalla sen kulttuurimerkitys oli syvempi kuin yliopiston suuressa kaupungissa.


Seminaarin loppuvaiheita

Seminaarilaitos, joka oli hyvin tuloksin valmistanut opettajia kansakouluun, lakkautettiin runsaat sata vuotta toimittuaan. Peruskoulu teki tuloaan, ja oli paikallaan kohottaa kaikkien  luokanopettajaksi aikovien lähtötaso ylioppilastutkinnoksi sekä koulutus vähitellen akateemiseksi loppututkinnoksi. Heinolan seminaarin kohtalonvuosi oli 1972.  Opettajisto oli tuolloin hyvin keskenään toimiva ja etenkin kansakoulussa nuorekas.  Siksi yhteisön hajoaminen koettiin tappiona.

Suomen seminaarien viran- ja toimenhaltijat -järjestö toimi sikäli opettajien hyväksi, että järjestön puheenjohtaja Sakari Parviainen oli mukana työryhmässä, joka haastatteli joka ainoan seminaarin opettajan ja otti mahdollisuuksiensa mukaan huomioon heidän siirtotoiveitaan. Useimmat jatkoivatkin opettajankouluttajina eri paikkakunnilla.

Tuolloin valtion viran lakkautumisen vuoksi virkamiehellä oli turvanaan myös ääritapauksessa lakkautuspalkka. Heinolasta siirtyminen oli sinne vakiintuneille kuitenkin eräänlaista evakuointia. Uudelleen sijoittaminen oli muutamien opettajien osalta hankalaa siksi, että Heinola oli viimeinen lakkautettava seminaari. Heinolan kaupunkia ei seminaarin lakkauttaminen laitoksen näkökulmasta katsottuna kovasti kiinnostanut, vaikka toisin olisi voinut arvella.


Kurssikeskuksen alku

Opettajisto oli halunnut Heinolan seminaarin  Kajaanin, Rauman, Hämeenlinnan ja Savonlinnan tapaan filiaaliksi joko Jyväskylän tai Helsingin yliopiston yhteyteen. Opettajankoulutuksen kehittämistä suunnitelleilla, joiden dominantteina olivat ennen muita kouluhallituksen pääjohtaja Reino Oittinen ja opetusministeriön opetusneuvos Veli Nurmi, oli ehdotuksenaan muodostaa seminaarin tilalle kouluhallituksen kurssikeskus. Se perustettiinkin kouluhallituksen satavuotisjuhlaistunnossa 1969.

Heinolan kurssikeskus  toimi pitkäaikaisen johtajansa Lauri Ollilan johtamana aluksi kurssitoimintaan puutteellisesti soveltuvissa mutta vähitellen tarkoituksenmukaistuvissa oloissa. Seminaarirakennus entistettiin suorastaan komeaksi ja päärakennus ajanmukaistettiin.  Kurssihotelli rakennettiin, ja vanhasta arvokkaasta saunarakennuksesta tuli viihtyisä kokoontumistila. Seminaarin peruja Liisa Kujanpään emännöimä ruokala  saavutti legendaarisen maineen. Opettajat alkoivat pian lähteä innokkaina opiskelemaan Heinolan kurssikeskukseen.

Kurssikeskuksen henkilöstön lukumäärä on noin 40. Siihen ei kuulu varsinaisesti omaa opettajistoa vaan koulutus  toimii erikseen hankittavin voimin. Kurssit ovat olleet lyhyitä, kestoltaan tavallisimmin muutaman päivän tai viikon, harvoin kaksi viikkoa. Viime kausina Heinolassa on kursseilla käynyt jopa yli 10 000 opettajaa ja muuta koulutettavaa vuodessa.


OPEKO

Heinolan kurssikeskus muuttui 1998 Opetusalan koulutuskeskukseksi OPEKOksi, jonka johtajaksi nimitettiin Reijo Jouttimäki. Sen toinen toimipaikka on Tampere.

Harjoittelukoulujen kesäpäivillä 22.-25.07.2002 pidetty puheenvuoro

Pekka Rautamaa oli Heinolan seminaarin äidinkielen lehtori vuosina 1958 -72.