Kalevi Peltola:

HEINOLAN SEMINAARIMILJÖÖN VAIHEISTA
 
 
 

Seminaarin vanhimmat rakennukset valmistuivat vuosina 1901–1902
arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnittelemina. Kuva: Kalevi Peltola
 
 

Kun opettajankoulutus annettiin vuoden 1971 opettajankoulutuslain perusteella yliopistojen tehtäväksi, loppui eri puolella Suomea 13 seminaarin toiminta.
 
Heinolan seminaari oli sarjan viimeinen. Kesäkuun 10. päivänä 1972 annettiin Heinolassa valtakunnan seminaarihistorian viimeiset todistukset kansakoulunopettajille. Kaikkiaan Heinolasta valmistui yli 3500 opettajaa.
 
Näin päättyi suomalaiseen sivistykseen ratkaisevalla tavalla vaikuttanut seminaarien historia. Heinolakin oli ollut 73 vuoden ajan tärkeä piste suomalaisen kansankasvatuksen kartalla, tärkeä osa koulukaupunki Heinolaa.
 
Sata vuotta vanha miljöö
 
Heinolan seminaarin miljöö on jo yli sata vuotta vanha puistoineen ja vuoden 1900-luvun alussa rakennettuine kulttuurihistoriallisine rakennuksineen. Seminaarin moninainen opettajankoulutuksen historia ja kunnioitettava kavalkadi seminaarin henkilö- ja tapahtumahistoriaa nousee mieliin tässä ympäristössä ja imaisee kokemaan opettajankoulutuksen vuosisatainen historia.
 
Seminaarimiljöö kuuluu tällä hetkellä osana arvokkaaseen Heinola – kansallinen kaupunkipuisto -alueeseen, jonka arvon kaupunki sai vastaanottaa keväällä 2002 toisena kaupunkina Suomessa tunnustuksena hyvin hoidetuista kulttuurimaisemistaan.
 
Seuraavat ajatukset olkoot pieni tietoisku kaikille siitä, että Heinolassakin annettiin aikanaan opettajien peruskoulutusta. Aihe on ajankohtainen siksi, että tänä keväänä (2007) tulee kuluneeksi 35 vuotta Heinolan seminaarin lakkauttamisesta.
 
Heinolan seminaarin vaiheista
 
Heinola sai vuonna 1899 luvan senaatilta yhden äänen enemmistöllä naisseminaarin perustamiseen. Ennen Heinolaa seminaarit toimivat jo kuudella paikkakunnalla. Ja kuusi seminaaria syntyi vielä Heinolankin jälkeen. Seminaareja perustettiin eri puolelle Suomea siksi, että kaikkialla olisi ollut yhtäläiset mahdollisuudet valmistua opettajiksi ja maamme eri seutujen opettajatarve olisi tyydytetty tasapuolisesti. Näin seminaarien perustaminen oli sen ajan aluepolitiikkaa parhaimmillaan.
 
Viikkoa ennen senaatin päätöstä kirjoitti paikallinen Jyränkö-lehti seminaarin tarpeellisuudesta paikkakunnalle näin: "Jollekin suuremmalle ja edistyneemmälle yhteiskunnalle kuin Heinola olisi tuo uusi seminaari paljon vähemmästä merkityksestä, mutta täällä, jossa elämä vielä on niin pientä ja ympäristöllä opillinen sivistys on niin heikkoa, on tämä uusi opinahjo kaksin kolmin kerroin arvokkaampi." Uudelta seminaarilta toivottiin siis paljon ja odotettiin ihmeitä.
 
Perustamispäätöksen jälkeen Jyränkö-lehti kirjoitti taas:
 
"Uusi seminaari tarjoaa tilaisuuden nuorille tytöille antautumaan kansasivistyksen jaloon työhön, se lisää henkisiä voimia Heinolan kaupungille, jossa niitä ennestään on jotenkin niukalti, se epäilemättä innostaa kansanvalistuksen kohottamiseen näillä paikkakunnilla, se vielä tuo aineellista etua Heinolan asukkaille. Tämä seminaari on oleva yksi niistä uuden ajan harjoista, joka sivelee pois vanhoillisuuden karstan tästä pienestä yhteiskunnasta."
 
Jyränkö-lehti kirjoitti seminaarin avajaisten jälkeen, jotka olivat elokuussa 1899:
 
"Olemme täällä saaneet kasvaa ikään kuin suon reunassa, suon, jonne valtatie on päättynyt. Emme ole useinkaan saaneet ihailla muuta kuin surkastuneita kasveja, hallanaran maan hentoja kukkasia. Kaikki on ollut pientä ja olemme luulleet olevamme suuren maailman unohtamat. Meille on sellainen uusi tulokas kuin seminaari kultaakin kalliimpi. Nyt uskomme uuden päivän koittavan pienelle kaupungillemme. Nyt saatiin tänne laitos, josta Heinola toivoo paljon."
 
Heinolan seminaarin ensimmäisenä johtajana aloitti professori Mikael Soininen. Seminaarin uudet rakennukset valmistuivat 1901 ja 1902. Saunarakennus täytti vuonna 2002 sata vuotta.
 
"Syvälle ja korkealle!" -tunnussana merkattiin ensimmäiseen Heinolan seminaarin oppilaskunnan lippuun 1900-luvun alussa. Se oli myös ohje tuleville seminaarilaispolville seminaarilaisten ihanteellisuudesta, pyrkiä korkealle kohti tiedon ja taidon valoa.
 
Opettajankoulutus on aikansa lapsi
 
Opettajankoulutus on aina aikansa lapsi. Siksi seminaarikasvatustakin on arvioitava sen aikaista ajankuvaa vastaan. Aikaisemmin koulutettiin erilaiseen yhteiskuntaan. Arvokasvatus ja kokonaisvaltainen vastuu nuorista olivat tärkeitä seminaarissa. Sen aikaiset lait ja säädökset olivat tiukkoja ja niitä noudatettiin. Jokaisen oppilaan piti kasvaa seminaariaikana siveellisyyteen ja hyviin tapoihin. Oppilaitten elämän tarkalla valvonnalla ajateltiin nuorten parasta.
 
Monet seminaarin oppilaista olivat alle kaksikymmentävuotiaita. Toisin sanoen; seminaarin oppilaista pidettiin hyvää huolta, seminaari oli suuri perhe. Oppilaita tuettiin sekä henkisesti että taloudellisesti ja siksi suurin osa seminaarien oppilaista, niin myös Heinolassa, valmistui ja sai aikanaan valtakirjan ja valtuutuksen opettajan tehtävään.
 
Naisseminaarista sekaseminaari
 
Sotien jälkeen, vuonna 1953, koettiin suuri mullistus Heinolan seminaarissa, seminaarista tuli kaksoisseminaari.
 
Vuonna 1999 julkistettiin vuosikurssin, joka oli tullut Heinolan seminaariin opiskelemaan juuri syksyllä 1953, omaelämäkerrallinen luokkakirja. Kirjanen sisältää Heinolan seminaarin osalta tärkeää aikahistoriaa, yhdestä sen muutosvaiheesta, seminaarin muuttuessa naisseminaarista sekaseminaariksi.
 
"Sinä syksynä koettiin oppilaitoksessa suuri mullistus, naisseminaari muuttui sekaseminaariksi. Seuranneita murroskauden vuosia seminaarin rehtori Antero Valtasaari kutsui villin lännen vuosiksi. Me elimme ne vuodet, meidän nuoruutemme vuodet", kirjoittaa opettaja Pentti Rehn toimittamassaan kirjasessa Riihen takaa luokan eteen.
 
Moninaista lahjakkuutta
 
Heinolan seminaari oli aina suosittu opettajankoulutuslaitos. Joinakin vuosina oli Heinolaan opiskeluun pyrkijöitä eniten Suomen seminaareista. Suuresta joukosta oli hyvä valita ja siksi kai valittujen opiskelijoiden joukkoon mahtui paljon erilaista lahjakkuutta, ei vain musiikillista vaan myös muunlaista lahjakkuutta.
 
On osittain sattumaa, että Heinolan seminaarista, sen toiminnan viimeisen täyden vuosikymmenen aikana, valmistuivat mm. Jorma Hynninen, Jaakko Ryhänen ja Tapani Valtasaari. Kaikki kolme arvostettuja laulutaiteilijoita ja monet vähemmän kuuluisuutta saaneet esiintyvät taiteilijat. He kaikki ovat erilaisissa haastatteluissa antaneet vilpittömän tunnustuksen ja kiitoksen Heinolan seminaarille ja sen antamalle tukevalle kasvupohjalle oman laulutaiteensa kehityksessä.
 
"Harrastava opettaja on hyvä opettaja", oli seminaarin viimeisen rehtorin, kouluneuvos Antero Valtasaaren mielilause. Seminaarin opettajat sekä opettajaopistossa että harjoituskoulussa olivat myös monipuolisesti luovia ja taiteisiin orientoituneita; kuvataiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita, lausujia, näyttelijöitä, soittajia. Monet esimerkiksi pitkälle musiikkia opiskelleita, jotkut jopa oman konsertin antaneita laulutaiteilijoita. Näin myös seminaarin opiskelijat, joilla oli lahjakkuutta ja tarmoa, pääsivät jo tällaisessa opiskeluilmapiirissä pitkälle.
 
Jokaisen seminaarin johtajan ja rehtorin aikana seminaarikasvatuksen painopisteet ovat olleet erilaiset Heinolassa. Valtasaaren aikana, 1960-luvulla, korostuneisuus näkyi ennen kaikkea esittävän luovuuden suosimisessa. Asia on tuottanut hyvää hedelmää ja seminaari on saanut olla ylpeä kasvateistaan.
 
Tärkeä osuus opiskelussa olivat myös heinolalaiset kodit. Seminaarin työ oli hyvin tuttua niissä, koska Heinolan seminaarilla ei ollut muiden seminaarien tapaan oppilasasuntolaa, vaan opiskelijat asuivat perheissä ja perheet saivat osallistua monella tavalla seminaarin toimintaan, mm. he olivat tervetulleita seminaarin juhliin.
 
Seminaari lakkautetaan – tilalle Heinolan kurssikeskus
 
Heinolan seminaarissa elettiin 1960-luvun lopulla epätietoisuuden aikaa. Uumoiltiin seminaarin mahdollista lopettamista. Ja niin kävikin.
 
Kouluhallituksella oli omat suunnitelmat Heinolan seminaarin varalle. Peruskoulu teki tuloaan. Opettajille oli saatava aivan uusimuotoinen laitos jatkokouluttamaan Suomen opettajat peruskouluun. Heinolan seminaarilta vapautuviin tiloihin perustettiin Heinolan kurssikeskus kouluhallituksen 100-vuotisjuhlaistunnon päätöksellä vuonna 1969. Uusi opinahjo oli maassamme ainoa ja valtakunnallinen opettajien täydennyskoulutuskeskus.
 
Kouluhallitus loi Suomen koululaitokseen täydennyskoulutusjärjestelmän ja Heinolan kurssikeskus sai olla kouluhallituksen ja myöhemmin Opetushallituksen kanssa toteuttamassa valtakunnallista ja keskitettyä jatkokoulutusjärjestelmää. Vuosittain, 26 vuoden ajan, kurssikeskus jatkokoulutti noin 10-12 000 yleissivistävän koulun opettajaa.
 
Seminaarin henkilökunnan sijoittuminen
 
Seminaarin opettajakunta ja henkilöstö olivat huolissaan omasta kohtalostaan. Epätietoisuus mahdollisesta tulevasta sijoituspaikasta kalvoi mieltä. Vasta keväällä 1972 asiat selkiytyivät opettajakunnan osalta. Opettajat siirrettiin yliopistojen eri opettajankoulutuslaitoksiin ympäri Suomea jatkamaan opettajankoulutustehtävää. Itse sain määräyksen jatkaa tulevassa uudessa laitoksessa opettajien jatko- ja täydennyskoulutustehtävissä. Muu henkilöstö siirrettiin uuden laitoksen, Heinolan kurssikeskuksen palvelukseen.
 
Mitä opettajisto olisi halunnut Heinolan seminaarin jatkoksi?
 
Opettajakunta piti parhaana vaihtoehtona seminaarin liittämistä uuteen yliopistokoulutukseen filiaalina, joko Helsinki tai Jyväskylä äitiyliopistonaan. Niihin ei etäisyys olisi ollut kohtuuton. Näin menetellen Heinola olisi nyt ja jo vuodesta 1972 alkaen yliopistokaupunki siinä missä Rauma, Hämeenlinna, Kajaani ja Savonlinna. Kyseessä siis olisi ollut ylioppilaspohjainen koulutus, seminaarin parannettu muoto. Helsingin yliopisto on sittemmin suuntautunut esimerkiksi Lahteen ja Jyväskylän yliopisto Kokkolaan.
 
Lakkautukset jatkuvat – Heinolan kurssikeskuksesta Opeko.
 
Valtion laitosten liikelaitostaminen tuli 1990-luvulla muotiin. Heinolan kurssikeskus lakkautettiin ja tilalle vuonna 1998 synnytettiin Opetusalan koulutuskeskus, Opeko.
 
Opekossa yhdistyi sekä Heinolan kurssikeskuksen että Ammattikasvatushallinnon koulutuskeskuksen toiminta Tampereelta. Uuden laitoksen tehtävänä on kouluttaa sekä yleissivistävän koulun että ammatillisen koulun opetushenkilöstöä. Koulutusta viedään myös räätälöitynä sinne, missä sitä tarvitaan. Tällä hetkellä koulutusta järjestetään yli sadalla paikkakunnalla eri puolella Suomea. Opekon tehtävänä on elää koulutuksensa kautta tätä päivää, mutta nähdä myös visioita tulevaisuudesta.
 
Suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän murros 1990-luvulla on muuttanut pysyvästi koulun asemaa. Se on näkynyt myös koulutuksessa ja edistänyt voimakkaasti yhteistyön kehittämistä eri tahojen kanssa sekä ennen kaikkea toisten oppilaitosten kanssa. Osa Opekon toimintaa on juuri tätä, koska Opeko toimii verkostoperiaatteella jatko- ja täydennyskoulutuksen asiantuntijaorganisaationa. Puhutaan jopa virtuaaliopekosta.
 
Opeko on täyden palvelun talo. Se tarjoaa koulutusta myös yrityksille ja muille organisaatioille ydinosaamisensa alueilta, joita ovat: vuorovaikutus, työhyvinvointi ja jaksaminen, tietotekniikka sekä vieraat kielet ja kulttuuri. Nykyaikaisissa ja upeissa tiloissa on koulutuksen lisäksi saatavilla kattavat kokouspalvelut täysihoidolla sekä kurssihotellin suomat yöpymismahdollisuudet ympäri vuoden.
 
Opettajankoulutus jatkuu
 
Voimme olla täysin varmat, että Heinolan kurssikeskus ja sen seuraaja Opetusalan koulutuskeskus ei varmasti ole olleet huono vaihtoehto Heinolan seminaarin lakkauttamiselle. Se on säilyttänyt arvokkaan opettajankoulutusperinteen Heinolassa ja kehittänyt sitä täydennyskoulutuksena aikakauden vaatimusten mukaan. Heinolan se on säilyttänyt kansainvälistyneenäkin opettajankoulutuskeskuksena. Jo kolmenkymmenenviiden vuoden ajan on Heinola ollut opetusalan henkilöstön keskeinen jatkokoulutuspaikka.
 
Muistutus koulun kehittäjille
 
Vuonna 1999 vietettiin Heinolassa opettajankoulutuksen 100-vuotisjuhlia. Juhlien yhteydessä Heinolan seminaariväki lahjoitti Opetusalan koulutuskeskukselle seminaarin viimeisen kuvaamataidon lehtorin, taiteilija Jouko Lapintien maalaaman taulun "Älä unohda lasta". Puhutteleva taulu tervehtii Opekon juhlasaliin tulijoita yläaulassa ja muistuttaa siitä, ettei vain lapsi itse unohtuisi koulutointa kehitettäessä. Taulu viestii uudenkin ajan koulutuksessa mukana oleville opettajille ja kouluttajille opettajan ikiaikaista kasvatusvastuuta.