|
|
|
PITKÄSTÄ AIKAA PUHETTA SEMINAARISTA
Seminaarin vanhimmat rakennukset valmistuivat vuosina 1901–1902
arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnittelemina. Kuva: Kalevi Peltola
"Heinolan helmet" -teemalla järjesti Heinolan kansalaisopisto viime syksystä (2006) alkaen keskustelu- ja luentosarjaa kaupungin tärkeistä sekä vanhoista että uusista laitoksista, opinahjoista, yhdistyksistä...
Helmikuun illassa oli entisen Heinolan seminaarin vuoro esittäytyä.
Ilta oli tietoiskun paikka
Keskustelu käytiin kotoisesti ja kotoisessa paikassa uusitussa Jyränkölän Syrjälän salissa. Talonsa Jyränkölälle lahjoittanut Helena Syrjälä toimi seminaarin matematiikan ja fysiikan opettajana vuosina 1920-1949. Hän oli omalla ajallaan eräs Heinolan paikallinen naisvaikuttaja, Suomen ensimmäinen valtuuston naispuheenjohtaja. Helena Syrjälälle avautuivat myös ovet silloiseen Suomen eduskuntaan.
Monet tämän päivän heinolalaiset eivät muista enää, mitä Heinolassa on ollut ennen Opekoa ja kurssikeskusta, todettiin keskustelussa. Sehän oli Heinolan seminaari, yksi Suomen 13:sta silloisesta opettajaseminaarista. Heinolan seminaarin toiminta loppui seminaareista viimeisenä keväällä 1972. Seminaarista valmistui yli 3500 opettajaa.
Ilta oli tarpeellinen tietoisku. Seminaarin 73 vuoden historia ansaitsi oman iltansa. Opinahjon loppumisesta on kulunut tänä keväänä 35 vuotta. Kurssikeskuksen ja Opekon on ollut helppo jatkaa opettajainkoulutuksen perinteitä seminaarin historialliselta ja arvokkaalta maaperältä.
Jos tänä päivänä Opekon olemassaolo paikkakunnalla takkuilee, seminaarin lähtökohdatkin olivat aika huterat. Yhden äänen enemmistöllä senaatti antoi luvan käynnistää laitos vuonna 1899. Silloisessakin tilanteessa oli kilpailua, Lahti ja Hämeenlinna olivat tärkeimmät kilpakumppanit. Onneksi Hämeenlinnassa oli varuskunta, sinne ei voinut ajatella naisseminaarin perustamista. Lahti on edelleen lähtökuopissa jahtaamassa heinolalaista opettajankoulutusta.
Porkkanoita ja innostusta
Lobbaaminen taidettiin Heinolassa 1800-luvun lopussa. Kun Heinolan seminaariehdokkuus tuli ensimmäisen kerran esille syyskuussa 1898, Heinolan alkeiskoulun opettaja, maisteri K.A. Bäckman jätti kaupunginvaltuustolle kirjeen, jossa hän esitti toimenpiteitä ja perusteluja Heinolan sopivuudesta seminaarikaupungiksi. Jo marraskuussa valtuusto hyväksyi esityksen yksimielisesti ja sitoutui luovuttamaan valtiolle maa-alueen seminaaria varten joko hevostorilta, Plaanin mäeltä tai harjun takaa. Lisäksi luvattiin rakennuksia varten santa, sora, savi ja kivet ilmaiseksi sekä valmiit rakennukset kansakoulun mallikouluksi. Jos seminaari saataisiin kaupunkiin, sitouduttiin vielä maksamaan heti 50 000 markkaa rakennusavuksi.
Näillä silloisen kaupungin tarjoamilla porkkanoilla Heinola sai onnekkaasti valtion korkeamman asteen oppilaitoksen seminaarin paikkakunnalle. Nämä kaupungin porkkanat taisivatkin olla ensimmäiset ja viimeiset.
Silloinen Jyränkö-lehti kirjoitti seminaarin avajaisten jälkeen, jotka olivat elokuussa 1899, ajan tyylin mukaan:
"Olemme täällä saaneet kasvaa ikään kuin suon reunassa, suon, jonne valtatie on päättynyt. Emme ole useinkaan saaneet ihailla muuta kuin surkastuneita kasveja, hallanaran maan hentoja kukkasia. Kaikki on ollut pientä ja olemme luulleet olevamme suuren maailman unohtamat. Meille on sellainen uusi tulokas kuin seminaari kultaakin kalliimpi. Nyt uskomme uuden päivän koittavan pienelle kaupungillemme. Nyt saatiin tänne laitos, josta Heinola toivoo paljon."
Käsikädessä seminaari ja kylpylä ovat olleet Heinolan suhdetoiminnan huomattavimpia vaikuttajia. Luultavasti juuri seminaari loi Heinolalle koulukaupungin imagon, ja joka kylpylätunnuksen parina viipyi tunnusomaisena Heinolalle pitkään.
Pilviä "seminaarin" yllä on riittänyt
Naisseminaari eli rauhallista elämää ajan hengen mukaan Herran nuhteessa nelisenkymmentä vuotta. Sota-ajat toivat seminaarille ensimmäisen kipeän vaiheen. Sadat Terijoen siirtolaiset olivat saaneet määräyksen ilmoittautua Heinolan seminaarissa syksyllä 1939. Seminaarin ja lähiympäristön jokainen sopukka täyttyi yllättävistä sodan jalkoihin joutuneista karjalaisista. Vaikka terijokelaisia emakoiksi täällä haukuttiin, evakko-sana kun vielä oli heille varsin outo, niin historiallinen totuus on, että sydämellisen vastaanoton terijokelaiset Heinolassa saivat. Kiitos naisseminaarin silloisten voimanaisten Helmi Lehtosen ja Alli Heinämaan. Uuden seminaarirakennuksen ensimmäinen käyttö oli toimia sotasairaalana.
Sotien jälkeen vuonna 1953 seminaarista tuli kaksoisseminaari. "Sinä syksynä koettiin oppilaitoksessa suuri mullistus, naisseminaari muuttui sekaseminaariksi. Seuranneita murroskauden vuosia seminaarin rehtori Antero Valtasaari kutsui villin lännen vuosiksi. Me elimme ne vuodet, meidän nuoruutemme vuodet", kirjoittaa opettaja Pentti Rehn toimittamassaan kirjasessa Riihen takaa luokan eteen. Ensimmäiset miesoppilaat olivat suurimmaksi osaksi sodasta palanneita paljon kokeneita varttuneita miehiä.
Suurin isku seminaarille oli vielä edessäpäin. Seminaarin loppumisuhka. Puolesta välin kuusikymmentälukua se alkoi, tuleva uhka. Mitä sitten tilalle jos…?
Laitoksen sisällä uhka koettiin parhaiten. Mitä merkitsivät opettajakunnan mielipiteet ja ajatukset päättäjille laitoksen jatkamiseksi uudelta pohjalta. Silloisen Heinolan kaupungin ylimmän johdon ja luottamusmiesten olematonta kiinnostusta seminaarin loppumiseen pohdittiin jopa valtakunnan tasolla. Muissa seminaarikaupungeissa tehtiin työtä olan takaa ja onnistuttiin. Vasta tosiasioiden jälkeen havahduttiin menetykseen, jota uudemmat laitokset eivät ole pystyneet korvaamaan. Vahinko tämän päivän Heinolalle.
Lähes 40:een nouseva henkilökunta oli huolissaan omasta kohtalostaan. Myös opettajakunta oli odottavalla kannalla. Epätietoisuus mahdollisesta tulevasta sijoituspaikasta kalvoi mieltä. Vasta keväällä 1972 asiat selkiytyivät opettajakunnan osalta.
Opettajat siirrettiin yliopistojen eri opettajankoulutuslaitoksiin ympäri Suomea jatkamaan opettajankoulutustehtävää. Silloisesta opettajakunnasta vain allekirjoittaneelle tuli määräys jatkaa tulevassa uudessa laitoksessa opettajien jatko- ja täydennyskoulutustehtävissä. Muu henkilöstö siirrettiin uuden laitoksen palvelukseen.
Peruskoulu teki tuloaan. Opettajille oli saatava aivan uusimuotoinen laitos jatkokouluttamaan Suomen opettajat peruskouluun. Heinolan seminaarilta vapautuviin tiloihin perustettiin Heinolan kurssikeskus kouluhallituksen 100-vuotisjuhlaistunnon päätöksellä vuonna 1969. Uusi opinahjo oli maassamme ainoa ja valtakunnallinen opettajien täydennyskoulutuskeskus.
Mitä opettajisto olisi halunnut Heinolan seminaarin jatkoksi?
Ehdottoman ensisijaisena opettajat pitivät seminaarin liittämistä uuteen yliopistokoulutukseen filiaalina joko Helsinki tai Jyväskylä äitiyliopistonaan. Niihin ei etäisyys olisi ollut kohtuuton. Näin menetellen Heinola olisi nyt ja jo vuodesta 1972 alkaen yliopistokaupunki siinä missä Rauma, Hämeenlinna, Kajaani ja Savonlinna. Kyseessä siis olisi ollut ylioppilaspohjainen koulutus, seminaarin "parannettu" muoto. Helsingin yliopisto on sittemmin suuntautunut esimerkiksi Lahteen ja Jyväskylän yliopisto Kokkolaan.
Epätietoisuus jatkuu
Voimme kuitenkin olla täysin varmat, että Heinolan kurssikeskus ja sen seuraaja vuodelta 1998 Opetusalan koulutuskeskus eivät ole olleet huono vaihtoehto. Nämä laitokset ovat kuitenkin osoittautuneet vakituisen opettajankoulutuslaitoksen rinnalla aikansa lapsiksi ja niiden olemassa oloa on ollut helppo riepotella ja rahalla kyseenalaistaa.
Viime viikkoina on kirjoitettu ansiokkaasti Opekon puolesta. Ja syystä. Koulukaupunki Heinolaa ollaan lopullisesti purkamassa, jos Opekokin Heinolassa on matkansa päässä. Miksei sitten kyseenalaisteta Tampereella olevan Opekon toimintaa, jonka perustaminen aikanaan oli jo tarpeeton. Tämä oli asiantuntijoiden kanta. Poliittiset päättäjät Pirkanmaalla eivät piitanneet tosiasioista. Nyt Heinolaa rokotetaan tästäkin, kun meillä ei ole vaikuttajia Suomen eduskunnassa.
Opettajankoulutusta Heinolassa 108 vuotta. Sitä muistellessa ilta hurahti nopeasti. Mutta keskustelu oli vain pintaraapaisua. Hyvää sellaista kuitenkin. Seminaari olisi toisenkin keskusteluillan arvoinen, tuumattiin.
"Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin", vuosina 1960-1997.
Siltojen kaupunki -lehti / Kalevi Peltola
Heinolan seminaarin loppumisesta tulee kuluneeksi 35 vuotta
|
|
