|
|
|
HEINOLAN SEMINAARIN LOPPUMISESTA
TULEE KULUNEEKSI 35 VUOTTA
1899 – 1972 – 2007
Seminaarin vanhimmat rakennukset valmistuivat vuosina 1901–1902
arkkitehti Jac. Ahrenbergin suunnittelemina. Kuva: Kalevi Peltola
"Syvälle ja korkealle!" -tunnussana merkattiin ensimmäiseen Heinolan seminaarin oppilaskunnan lippuun 1900-luvun alussa. Se oli myös ohje tuleville seminaarilaispolville seminaarilaisten ihanteellisuudesta pyrkiä korkealle kohti tiedon ja taidon valoa.
Missä on tämä lippu, missä seminaarin ihanteet, missä ovat seminaarilaiset?
Vuonna 1899 perustetun Heinolan seminaarin, Suomen viimeisen seminaarin, historia päättyi vuonna 1972.
Opettajankoulutus – aikansa lapsi
Opettajienvalmistus aloitettiin Jyväskylässä, Jyväskylän seminaarissa vuonna 1863. Seuraavat seminaarit perustettiin Sortavalaan, Tammisaareen, Uuteenkaarlepyyhyn, Raaheen, Raumalle, Heinolaan, Kajaaniin, Joensuuhun, Hämeenlinnaan, Tornioon, Kemijärvelle ja viimeiseksi Savonlinnaan. Heinola sai yhden äänen enemmistöllä naisseminaarin perustamiseen luvan senaatilta huhtikuussa 1899. Seminaareja oli aikanaan toiminnassa kaikkiaan 13.
Kuten seminaarien luettelosta voi huomata, seminaareja perustettiin eri puolelle Suomea, siksi, että kaikkialla olisi ollut yhtäläiset mahdollisuudet valmistua opettajiksi ja maamme eri seutujen opettajatarve olisi tyydytetty tasapuolisesti. Seminaarien perustaminen oli sen ajan aluepolitiikkaa parhaimmillaan.
Kohta seminaariajat ovat niin kaukana takanapäin, etteivät seminaaripaikkakuntien asukkaatkaan enää muista seminaariaikoja, koska mm. Heinolankin väestö uudistuu ja ajassa liikkuvat asiat muuttuvat. Tänä päivänä uudet laitokset markkinoivat omaa toimintaansa ja vuosikymmenien takaiset hyvätkin asiat jäävät siten auttamattomasti varjoon.
Opettajankoulutus on aina aikansa lapsi. Siksi seminaarikasvatustakin on arvioitava sen aikaista ajankuvaa vastaan. Aikaisemmin koulutettiin erilaiseen yhteiskuntaan. Arvokasvatus ja kokonaisvaltainen vastuu nuorista olivat tärkeitä seminaarissa. Sen aikaiset lait ja säädökset olivat tiukkoja ja niitä noudatettiin. Jokaisen oppilaan piti kasvaa seminaariaikana siveellisyyteen ja hyviin tapoihin.
Oppilaitten elämän tarkalla valvonnalla ajateltiin nuorten parasta. Toisin sanoen; seminaarin oppilaista pidettiin hyvää huolta, seminaari oli suuri perhe. Oppilaita tuettiin sekä henkisesti että taloudellisesti, ja siksi suurin osa seminaarien oppilaista, niin myös Heinolassa, valmistui ja sai aikanaan valtakirjan ja valtuutuksen opettajan tehtävään.
Suosittu seminaari
Heinolan seminaari oli aina suosittu opettajankoulutuslaitos. Joinakin vuosina oli Heinolaan opiskeluun pyrkijöitä eniten Suomen seminaareista. Suuresta joukosta oli hyvä valita ja siksi kai valittujen opiskelijoiden joukkoon mahtui paljon erilaista lahjakkuutta, ei vain musiikillista vaan myös muunlaista lahjakkuutta.
Heinolassa 1960-luvulla tämä näkyi ennen kaikkea esittävän luovuuden suosimisessa. Asia on tuottanut hyvää hedelmää ja seminaari on saanut olla ylpeä kasvateistaan. "Harrastava opettaja on hyvä opettaja", oli seminaarin viimeisen rehtorin, kouluneuvos Antero Valtasaaren mielilause. Hän oli itsekin esiintyvä taiteilija ja oli luonnollista, että kaikenlaista harrastuneisuutta tuettiin.
Heinolan seminaari oli kuuluisa juhlakulttuuristaan. Se antoi luonnolliset mahdollisuudet harjoitella esiintymistä ja hyvät eväät tulevan ammatin hoitamiseen.
On osittain sattumaa, että Heinolan seminaarista, sen toiminnan viimeisen täyden vuosikymmenen aikana valmistuivat mm. Jorma Hynninen, Jaakko Ryhänen ja Tapani Valtasaari, suuret laulutaiteilijat ja monet vähemmän kuuluisuutta saaneet esiintyvät taiteilijat. He kaikki ovat erilaisissa haastatteluissa antaneet vilpittömän tunnustuksen ja kiitoksen Heinolan seminaarille ja sen antamalle tukevalle kasvupohjalle oman laulutaiteensa kehityksessä.
Seminaarin opettajat sekä opettajaopistossa että harjoituskoulussa olivat myös monipuolisesti luovia ja taiteisiin orientoituneita; kuvataiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita, lausujia, näyttelijöitä, soittajia. Monet esimerkiksi pitkälle musiikkia opiskelleita, jotkut jopa oman konsertin antaneita laulutaiteilijoita. Näin myös seminaarin opiskelijat, joilla oli lahjakkuutta ja tarmoa, pääsivät jo tällaisessa opiskeluilmapiirissä pitkälle.
73 vuotta – 3500 opettajaa
Kesäkuun 10.päivänä 1972 saivat viimeiset opettajat valmistumistodistuksensa Heinolan seminaarista. Kaikkiaan Heinolasta valmistui yli 3500 opettajaa. Muutoksen tuulet ovat koskettaneet Heinolaa monin tavoin, mutta opettajankoulutus on säilynyt ja siitä saamme olla ylpeitä.
Opettajankoulutus seminaareissa päättyi vuonna 1972, Heinolan seminaari oli sarjan viimeinen. Näin päättyi suomalaiseen sivistykseen ratkaisevalla tavalla vaikuttanut seminaarien historia. Heinolakin oli ollut 73 vuoden ajan tärkeä piste suomalaisen kansankasvatuksen kartalla, tärkeä osa koulukaupunki Heinolaa. Se on luonut yhdessä kylpylän kanssa myönteistä imagoa Heinolalle.
Heinolan seminaarissa elettiin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa epätietoisuuden aikaa. Henkilökunta oli huolissaan omasta kohtalostaan. Myös opettajakunta oli odottavalla kannalla. Epätietoisuus tulevasta sijoituspaikasta kalvoi mieltä.
Vasta keväällä 1972 asiat selkiytyivät opettajakunnan osalta. Opettajat siirrettiin yliopistojen eri opettajankoulutuslaitoksiin ympäri Suomea jatkamaan opettajankoulutustehtävää. Vain artikkelin kirjoittaja sai määräyksen jatkaa tulevassa uudessa laitoksessa opettajien jatko- ja täydennyskoulutustehtävissä.
Seminaarin työ oli myös hyvin tuttua heinolalaisissa kodeissa, koska Heinolan seminaarilla ei ollut muiden seminaarien tapaan oppilasasuntolaa, vaan opiskelijat asuivat perheissä ja perheet saivat osallistua monella tavalla seminaarin toimintaan, mm. he olivat tervetulleita seminaarin juhliin. Seminaarin juhlasali tuli tutuksi juhlapaikaksi ja juhlien kautta seminaarissa tehtävä työ näkyi juhlien esityksissä. Seminaarin henki oli juhlissa käsin kosketeltavaa.
Uusi laitos seminaarin tilalle
Opettajankoulutuslaki vuodelta 1971 antoi opettajankoulutuksen yliopistojen tehtäväksi. Ne seminaarit, jotka olivat lähellä yliopistoa, siirrettiin yliopiston filiaaleiksi ja ne laitokset, joilla ei ollut tällaista mahdollisuutta, lopettivat toimintansa ja tai niille annettiin mahdollisuuksien mukaan toinen tehtävä.
Silloinen Kouluhallitus teki 100-vuotisjuhlaistunnossaan vuonna 1969 yhden ainoan päätöksen, se päätti perustaa Heinolan seminaarilta vapautuviin tiloihin opettajien jatko- ja täydennyskoulutuskeskuksen, Heinolan kurssikeskuksen, vuonna 1972, jonka tehtäväksi määriteltiin opetusalan henkilöstön valmentamisen ja koulutuksen tulevaan peruskouluun.
Heinolalla oli onni mukanaan, opettajankoulutus Heinolassa jatkui, vaikkakin se muuttui opettajien peruskoulutuksesta opettajien jatko- ja täydennyskoulutukseksi. Yhteyttä tähän uuteen koulutusmuotoon oli ainakin se, että seminaarin ensimmäinen johtaja, professori Mikael Soininen oli jo aikanaan melkein sata vuotta sitten opettajien jatkokoulutuksen alkuunpanijoita ja vastasi myöhemmin Helsingin yliopiston rehtorina sen toteuttamisesta.
Seminaari yhä tärkeä muistojen ympäristö
Opettaja Pentti Rehn kirjoittaa toimittamassaan luokkakirjassa Riihen takaa luokan eteen ensikosketuksestaan seminaariin näin:
"Pentti tuli seminaarille jokseenkin välinpitämättömänä. Hän ei oikein tiennyt, halusiko opettajaksi. Mutta jo avaralla pihamaalla tempasivat ikivanhat puut ja arvokkaat rakennukset hänet puhutteluunsa. Hän seisoi keskellä pihaa kuunnellen hiljaista huminaa. Se ei ollut lehvien suhinaa, vaan seminaarin henki oli ottanut hänet puhutteluunsa.
Hän ei sitä tosin silloin vielä tuntenut eikä vuosiin, vuosikymmeniin ymmärtänyt, mutta siinä hänen mieleensä kiteytyi ajatus: Tätä hän halusi, juuri tänne hän tahtoi tulla uppoutumaan tietoon ja sivistykseen enemmän kuin vain pintapuolisesti. Tämä ympäristö, nämä arvokkaat rakennukset antaisivat sille arvoisensa puitteet."
Tällaisia muistoja on varmasti useimmilla seminaarissa opiskelleilla. Seminaari ympäristöineen imaisi suojiinsa vuosiksi, antoi monipuoliset valmiudet opettajan työhön ja lähetti sitten opiskelun jälkeen tekemään tärkeää kasvatustehtävää Suomen saloille.
Seminaarilaisten opiskeluhistoria seminaareissa ja kansakoulunopettajien vuosikymmenien opetus- ja kulttuurityö Suomen koululaitoksessa on katoavaa kansanperinnettä, joka pitäisi saada talteen. Tässä olisi aihetta vaikka tohtorin väitöskirjaa varten. Asialla on kuitenkin kiire. Aineiston kerääminen ja valtakunnallisen tutkimuksen tai kirjan tekeminen olisi kunnianosoitus seminaarien ja kansakoulunopettajien työlle.
Seminaarin seniorit
Heinolan seminaarin seniorit järjesti 1990-luvun alusta tämän vuosituhannen puolelle asti Heinolan kurssikeskuksessa ja Opekossa entisopiskelijoiden kaksipäiväisiä Tapaamis- ja virkistyspäiviä. Päiviin osallistui Heinolasta valmistuneiden opettajien lisäksi entisen seminaarin opettajakuntaa. Päivillä oli joka kevät mukana kunnioitettava kavalkadi seminaarin henkilö- ja tapahtumahistoriaa mukana.
Juhlapäivät oli yksi mahdollisuus palauttaa mieliin ja ympäristön tietoisuuteen seminaariaikoja sekä saada yhteys entisopiskelijoihin. Seminaariajalla syntyneet ystävyyssuhteet ovat opiskeluaikojen parasta antia. Näiden suhteiden hoitamiseen on entisopiskelijoilla nyt aikaa ja tarvetta.
Päivillä puhuttiin aina myös seminaarin loppumisesta. Haluttiin muistuttaa nykyiselle sukupolvelle, tämän päivän päättäjille, entisen seminaarilaitoksen ja -kasvatuksen merkittävää vaikutusta suomalaisen sivistyksen ja koulun kehittämisessä.
Vanha, hyvä seminaarihenki ei ole Heinolasta kadonnut, vaikka vuosien aikana opettajankoulutus onkin muuttunut laitoksessa moneen kertaan.
Vaikka yhteisiä entisopiskelijoiden päiviä ei enää vietetä, niin joka kevät palaa aina joukko iloisia entisopiskelijoita Heinolaan viettämään vuosijuhliaan tuttuun ympäristöön ja elämään hetken nuoruuden kasvun tärkeillä paikoilla.
Kalevi Peltola
Pitkästä aikaa puhetta seminaarista
|
|
